Teknisiä ongelmia ja jänskäystä

Sortsit pitkästä blogihiljaisuudesta! :-( Meillä on tietokoneessa jotain häikkää, enkä saa kuvia koneelle, niin en oo sitten jaksanut kirjoittaakaan mitään. Kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin ihan mälsää vaan näpytellä tekstiä ilman kuvitusta.

Näillä helteillä ei oo kyllä paljon tehnyt mieli sisällä istuskellakaan! Puolet hellesäistä oon ollut ulkona seikkailemassa ja rannalla ottamassa aurinkoa, ja toiset puolet oon sairastanut sisätiloissa. Siis kuka nappaa jonkun flunssan +30 poutasäillä? Mulla ois hirveästi asiaa ja ainakin triljoona kuvaa kamerassa odottelemassa koneelle pääsyä, mutta ehkä sitten joskus myöhemmin, höh. Sen verran voin sanoa, että mulle tuli tällä viikolla pääsykoekutsut myös tuonne Oulun ammatikorkeaan! Olin jo unohtanut koko jutun siinä uskossa, etten pääsisi tänäkään vuonna edes sinne kokeisiin asti. Ihanaa päästä edes kokeilemaan tällä kertaa! :-) Kokeet on ensi maanantaina (ylihuomenna, iik!) ja jälleen kerran Tatu karkaa ennen sitä Kemiin, joten saan täällä hermoilla ja jännitellä ihan yksikseni.

Myönnettäköön, että meinasin hieman panikoida kun niissä pääsykoekutsukirjeissä luki, että mukaan pitää ottaa 4-6 sivun mittainen urasuunnitelma (jonka olin myös tietysti jättänyt tekemättä). No ei siinä auttanu voivotella, töiden jälkeen vaan paperia ja penaali reppuun ja rannalle kirjottaan! Muutamassa päivässä sain tekstin valmiiksi ja nyt se on tulostettuna versiona nätisti kansiossa ja voin huokaista helpotuksesta.

Tsemppiä kaikille vielä tuleviin pääsykokeisiin! Ja muistakaa nauttia näistä ihanista aurinkoisista päivistä! Harvoin on näin lämpöstä.♥

Torstai on toivoa täynnä, mutta mites tiistait?

Mulla on tosi erikoinen olo. Murheita on nyt rekkalastillinen, mutta en jaksa jauhaa niistä nyt sen enempää. Sen verran voin sanoa, että mun työelämänvalmennus päiväkodilla loppui työkkärin toimesta. Tietämättäni olin töissä viimeistä päivää viime perjantaina. Tämän illan vihaan työkkäriä - laitosta jonka vuoksi vuodatin tänään kyyneliä enemmän kuin olisi ollut suotavaa. Mulla on vielä pieni toivon kipinä, mutta huomenna nähdään sammuuko se, vai syttyykö se kauniiksi roihuksi. Koitan olla vielä toiveikas.

Tänään jaksoin vihdoinkin kuvata jotain. En mitään erikoista, nimittäin omaa pärstääni vain, mutta alku se on sekin, eikö? Jossain vaiheessa Tatu kuitenkin ystävällisesti keskeytti mun hienot kuvaukseni.

Tosirakkautta. Eikö se muka näytä siltä? Hahaha. Voi tsiisus. Nyt yritän kyllä piristyä ja kun vointikin on parempi, niin ajateltiin lähteä tänään käymään nelivitosessa Ruger Hauerin keikalla. Ihan kiva päästä käymään jossain. Kivaa tiistaita kaikille!

Pöpöjen kukistamana

Huh, että on räjähtänyt olo ja mieli maassa. Odotin innoissani viime perjantaista Jätkäjätkien keikkaa, mutta arvatkaa pääsinkö sinne, vaikka liputkin oli jo takataskussa? Arvasitte ihan oikein, en päässyt. Nyt se kuukauden verran päiväkodilla kiertänyt noro-virus-pöpö päätti tarttua muhun ja sairastuttaa mut. Olin ehtiny perjantaina laittaa jo hiukset, meikit ja vaatteet, ja olin ihan onnessani lähdössä, kunnes yhtäkkiä tuli ihan törkeän huono olo. Ällöttävä oksutauti alkoi ihan yllättäen, en edes ehtinyt vessaan.. Uaaaaaa. Hirveetä. Tänään soitin mun pomolle, että en voi tulla töihin vielä tänään, ja se olikin tosi ihana ja sano, ettei mun tarvi edes käydä hakemassa mitään lääkärintodistusta. Mulle laitettiin vaan "palkaton vapaa", mikä sopii mulle paremmin kuin hyvin! Ei ois oikeen tässä kunnossa kiinnostanutkaan lähteä kävellen harhailemaan ja etsimään sitä terveysasemaa, jonka olinpaikasta mulla ei ole oikeastaan hajuakaan.

Melko rankka viikonloppu oli. Kuljin makuuhuone-wc-akselia, ja aamupaino onkin laskenut parin päivän aikana reilusti yli kolme kiloa, hyhhyh. Paino nousee kuitenkin sitten taas kun saan nestettä takaisin.

Kisut on ollu ihan ihmeissään tästä mun kipeilystä ja ne on seurannu mua koko ajan ja nukkunu mun viekussa kaikki päivät. Luntti on niin rassukka, että se varmaan tulis pitelemään mun hiuksiakin vessaan jos se vaan osais, haha. :-D Toivotaan, että huomenna tää ällöttävä olo ois jo poissa, koska mun pitäis kipittää kaupungille hoitamaan asioita ja uusimaan sopimuksia. Koittakaa te pysyä terveinä!

Hiuskriisejä

Voitte jo tuosta hurjan kekseliäästä otsikosta päätellä, että nyt mun pientä mieltäni painaa nuo mun armaat pääkarvani, joita voidaan toki hiuksiksikin kutsua. Mulla on ollut ruskea hiuskuontalo nyt jo useamman  vuoden, vaikka todellisuudessa mun oma värini onkin aika vaalea. Oon jo vuoden verran haikaillut alkuperäisen hiusvärini perään, mutta en ole oikastaan uskaltanut tehdä asialle mitään, sillä vaikka värjäilen hiuksiani itse kotosalla, hiusten vaalentaminen kuulostaa hirveän pelottavalta. Varsinkin jos lueskelee aiheesta keskusteluja netistä! Milloin kenelläkin hiukset ovat menneet oransseiksi, vihreiksi tai pahimmassa tapauksessa kärähtäneet kokonaan. Fiksuintahan olisi tietysti mennä kampaajalle, mutta se vaatisi useita käyntejä ja melkoisen tukun rahaa (jota mulla ei ole).

Ylläolevassa kuvassa 16-vuotiaalla meikäläisellä oli vielä kutakuinkin oma väri päässä 

Kaikista turvallisimmalta kotona tehtävältä vaihtoehdolta kuulosti raidoittaminen. Päätin siis, että alan lisäilemään vaaleita raitoja pikkuhiljaa, jotteivat hiusparat kärsisi liikaa. Raitojen laittaminen kuulostaa kuitenkin haastavalta hommalta ihan yksin puuhailtavaksi, joten Tatu saa kunnian toimia mun assistenttinani (kyllä mää siitä tulevaisuudessa vielä hovikampaajan itselleni koulutan, hah). Tosin mistähän johtuu, että se lähti mielummin tikkakisoihin, kuin jäi kotiin värjäämään mun kanssa illaksi tukkaa? Kumma juttu. :-D

Eilen värjäsin tyvikasvua piiloon, mutta nää mun hiukset päättiki imasta sen värin ihan kunnolla ja näistähän tuli ihan hirveän tummat, voi möhnä! Hyvähän se on yrittää vaalentaa hiuksia, mutta onnistua vetämään niitä vaan entistä tummemmaksi. Yleensä oon värjännyt aina punaiseen taittavalla lämpimällä ruskean sävyllä, mutta tällä kertaa väri oli kylmemmän sävyinen, ehkä hieman harmaaseen taittuva. Raidoituspaketti kököttää jo valmiina hyllyn reunalla, mutta ohjeissa luki, että ei suositella laitettavaksi tummanruskeisiin hiuksiin. Voi kökkö. Ja mietin, että mahtaako vaaleat raidat näyttää ihan tyhmältä tummissa hiuksissa? En tiiä.

No, onpahan ainakin asiat elämässä melko hyvin, jos suurin murheenkryyni on hiusten väri. :-D

Jos jollakulla on jotain niksejä, vinkkejä tai ohjeita mulle, niin antaa tulla vaan, otan kaiken tiedon mielelläni vastaan. Onko siellä ruudun takana muita, jotka on painiskelleet saman asian kanssa? :-D

Perhosia vatsassa

Toissapäivänä uhosin, että jos en maanantaina saa otettua tuota armasta luuriani kauniiseen käteen ja soitettua siitä harjoittelupaikasta erääseen päiväkotiin, niin mörökölli minut vieköön. Noh, nyt se maanantai sitten koitti ja päivällä kahdentoista jälkeen olikin ihan hirveä jännitys vastanpohjassa, mutta odotin silti innoissani puhelua. Kun sain vihdoin näppäiltyä hupelimeeni päiväkodin johtajan numeron ja painettua vihreää luuria, niin kukaan ei vastannutkaan. Äh! :-D Jännitys vain kasvoi kasvamistaan. Nyt olen tunnin verran sinne kerennyt jo soitella, mutta kukaan ei vastaa vieläkään. Ajattelin, että koitan vielä tämän päivän ajan saada yhteyttä, mutta jos ei onnistu, niin soittelen huomenna jonnekin muualle. Tässä lähistöllä on onneksi useampikin päiväkoti, mutta nettisivuja tutkaillessani tämä paikka miellytti minua eniten. Mua varmaan jännittääkin siksi, koska mää tosiaan haluaisin juuri tuonne! Kyseinen paikka on monikulttuurinen ja liikuntapainotteinen, mikä on mun mielestäni ihan loistava juttu. Työmatkatkin olisi ihan naurettavan lyhyt. Nyt vaan niitä peukkuja ja varpaita pystyyn, että mun puheluihin vastattaisiin ja että saisin paikan. :-D

Toivottavasti se mörökölli ei nyt vie mua, koska kuitenkin oon yrittänyt. :-D Nyt vedän syvään henkeä, näppäilen numeron uudestaan ja soitan vielä kerran.. tai kymmenesti.

Valintojen edessä

Tämä viikko on lähtenyt rullaamaan eteenpäin huolien ja murheiden siivittämänä. Tänään on taas mielessäni tuo suuri murheenkryyni, jonka kohtasin jo viime keväänä, mutta se selätti minut. Puhun nyt siis yhteishakuasioista. Alunperinhän mun piti muuttaa Kemistä tänne Ouluun juurikin opiskeluiden vuoksi, mutta enhän minä sitten opiskelupaikkaa saanutkaan. Päinvastoin, en päässyt edes pääsykokeisiin asti, mikä harmitti suunnattomasti. Haluaisin kovasti paikan Oulun ammattikorkeasta ja tulevaisuuden unelma-ammattini on lastentarhanopettaja, muita vaihtoehtoja en ole edes harkinnut. Miksi harkitsisin, jos tiedän mitä haluan tehdä? Haaveet tuntuvat kuitenkin entistäkin kaukaisemmilta, sillä pääsyni haluamaani paikkaan tuntuu lähes mahdottomalta. Alan oivaltaa, että kyse onkin kai siitä, kuinka kovasti tahdon opiskelupaikkaa ja mitkä asiat asetan etusijalle.

Tänään otin missiokseni surffata nettiin ja täyttää sen pirullisen yhteishakukaavakkeen. Täyttäminen alkoi kuitenkin tökkiä jo heti siinä vaiheessa, kun piti valita listasta minne ja mitä ja mitä haluaisin lähteä opiskelemaan. Pian huomasinkin, että syksyn haut eivät koske Oulun ammattikorkeakoulun sosiaalialaa. Minua lähimmät toimipaikat olisivat joko Kemissä tai Oulaisissa, joihin kumpaankin on täältä matkaa noin 100 kilometriä. Molemmat paikat tuntuvat tällä hetkellä vastenmielisiltä, sillä olemme juuri saaneet hyvän asunnon täältä Oulusta, ja Tatullakin on täällä mieleisensä koulupaikka. Tuntuisi jotenkin tyhmältä lähteä eri kaupunkiin. Ja entäs mun ihanat kisut?

Mulla on nyt hirveän ristiriitaisia ajatuksia koko asiasta, koska en tahtoisi muuttaa yksin takaisin Kemiin, mutta toisaalta taas tiedän, että sieltä saisi koulupaikan kohtuullisen helposti. Olen punninnut näitä asioita jo aikasemminkin, ja kyllä se vaaka taitaa kallistua nyt siihen suuntaan, että haen koulupaikkaa uudestaan vasta ensi keväänä, niin pahalta kuin se tuntuukin.

Huokaus. Ei alkanut mitenkään inspiroivasti tämä viikko. Leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.

Autoilujuttuja.

Tänään pitää taas hypätä bussiin ja matkustaa Kemiä kohti. Mua hermostuttaa, pelottaa ja jännittää ihan hirveästi! Tunnen itseni tällä hetkellä ehkä maailmaan tolloimmaksi henkilöksi, koska torstaina on mun kolmas inssi. Siis KOLMAS. Oon sössiny sen jo kahdesti. Tosin pahinta oli se, että viime kerralla tosiaan luulin ajon loppuun saakka, että nyt sain sen kortin. Se virhe, jonka takia en korttia saanut, oli ihan mitätön! Olin oikeasti ihan puulla päähän lyöty.

Ajoin koko autokoulun semmosella pienehköllä Volkswagen Golfilla, mutta tottahan mulle sattui niin, että ennen mun (ensimmäistä) inssiä se auto pitiki viedä huoltoon, joten jouduin ajaa semmosella hirviän kokosella Volkswagen Touranilla. Ajaminen tuolla tuntu ihan hirveän hankalalta, koska tuo oli oikeasti niin paljon isompi, että mulla oli vaikeuksia hahmottaa, että ajanko edes oikella kaistalla. Sainkin palautetta liian leveälti ajamisesta. Se virkailija käytti muistaakseni sanoja: "viet tiellä enemmän tilaa kuin turistibussi" :--D

Nyt oon jokusen ajotunnin tuolla huristellut, mutta on se hankalaa vieläkin. Nyt kaikki oikeasti peukut ja pottuvarpaat pystyyn, että saan sen kortin nyt tällä yrityksellä. Kolmas kerta toden sanoo, eikö se näin menny? Haha. Suurten pettymysten lisäksi tää kämmäily on tullut mulle todella kalliiksi. Lisäajotunnit, uusi inssi (55 euroa/yritys) sekä matkat Oulu-Kemi-Oulu -välillä tulee melkoisen kalliiksi, ja oon tällä hetkellä köyhä kuin kirkonrotta. Mua harmittaa miks työttömille ei oo mitään alennuksia matkustamisessa. Onneks mulla on ihana perhe ja mahtavat sukulaiset, jotka on auttanu mua hurjasti!

Ei kai tässä auta ko yrittää jättää nää turhat hermoilut Ouluun ja lähteä avoimin mielin nyt yrittämään uudestaan. Let's hope for the best!

Ihime avautumista

Eilen illalla palasin reissussa rähjääntyneenä takaisin Ouluun. Eilinen päivä meni itkua tihrustellessa. En saanu ajokorttia, mulla oli ikävä ukkoa ja kisuja, eikä kotiinpaluukaan tuntunu järjestyvän millään. Onneks sain kuitenkin rahat kotimatkaan, vaikka se tulikin odotettua kalliimmaksi. Eb ei tosiaan oo siististi cool. Oon niin vihanen Pelle Miljoonalle ko se on valehellu mulle niissä mainoksissa.    :-D Tästä lähtien kuljen Salmelalla, vaikka se kuinka kolisis.

Olin mun isän ja veljen luona pari yötä, ja sillä välin täällä Oulun kodissa tuntuu kuin jokin olis muuttunut. Kun lähdin täältä viimeksi, halusin päästä takaisin mahdollisimman pian. Täällä kaupunki tuntu kotoisalta, ja vaikka en tunne täältä ketään, en tuntenu itseäni kuitenkaan yksinäiseksi. Nyt tuntui toisenlaiselta.

Sillä välin kun olin poissa, Tatu aloitti koulut. Se ei saanut ainoastaan paria kaveria, vaan kokonaisen kaveriporukan - ja aika laajan sellaisen. Ja niillä on tänään ensimmäiset opiskelijabileet. Vaikka oonkin ukon puolesta hirmu onnellinen, niin samalla mulla itselläni on hirveän tyhjä olo. Mulla ei ole täällä mitään. Oon nyt ensimmäistä päivää kotona yksin, ja tajusin, että tätä se on tästä eteenpäinkin, ellen saa töitä tai opiskelupaikkaa.

Ihan kuin seuraisin muiden kuohuvaa ja värikästä elämää vain sivusta. Kun nää ajatukset pyörii mun päässä, niin tunnen hirveää syyllisyyttä. Ihan kuin en saisi ajatella näitä asioita, koska ne on hirveän itsekkäitä. Jos muilla menee hyvin, niin eihän se oo multa pois. Miks musta sitten välillä tuntuu siltä?

Mulla on paljon kysymyksiä joihin en osaa vastata. Tiedän kuitenkin, että ei ne asiat parane rypemällä itsesäälissä. Ensimmäisenä ajattelin hoitaa nyt raha-asiat kuntoon ja siitä syystä pitääkin marssia tänään työkkäriin ja Kelalle. Jostakinhan se on aloitettava. Maanantaina mun on taas palattava Kemiin, koska mulla on uus inssi. Tällä hetkellä tuntuu, että oon aika pohjalla, mutta ei se auta ku yrittää saada tuulta siipien alle.

Translate: Feeling as lonely as a cloud..

Myrsky vesilasissa.

Tänään on ollut tosi ristiriitainen päivä. Aloitin aamuni ihan superilla herätyksellä, nimittäin postimies rimpautti meidän ovikelloa ja toi mulle ylläripaketin tutuiltani Belgiasta! Paketti oli täynnä ihania lahjoja ja suklaata, mutta kerron teille niistä erikseen myöhemmin. Ne ansaitsee ihan oman postauksensa. :-) Olin iloinen ja intoa täynnä ja ajattelin itsekseni, että: "Tästä ei voi tulla huono päivä."

Iltapäivästä mun piti suunnata kaupungille, koska mulla oli autokoulussa tripla teoriatunnit. Meinasin nukahtaa kymmenen minuuttia kestävän hirvivideon aikana ainakin kolmesti. Tuntien päätyttyä kävelin yksikseni pitkin Kemin katuja ja kerrankin oli aurinkoista, enkä tarvinut edes takkia. Yhtäkkiä alkoi ahdistaa. Kaikki tuntui olevan niin pirun hyvin, mutta silti niin kauhean huonosti. Monet ovat saaneet tänään tulokset kouluilta, ja tuntui, että kaikkialla oli innosta hihkuvia ihmisiä, jotka huutelivat kuka pääsi minnekin kaupunkiin opiskelemaan ja kenellä on niin ja niin monta päivää aikaa etsiä uusi asunto vieraasta kaupungista. Kaikki niin innoissaan.

Selasin puhelimella Facebookia ja sama meininki sielläkin. Niin monet tutut ja kaverit suuntaavat pian kohti uusia seikkailuja. Uusia opiskelupaikkoja ja uusia tuttavuuksia. Tässä vaiheessa tuntui jo siltä, että jokainen soluni kärsi ahdistuksesta ja masennus tursui jo ihohuokosistakin. Oli pakko pysähtyä. En voinut olla miettimättä, että entäpäs sitten minä? Mutta nyt pitäisi olla kuitenkin ihan hirveän iloinen kaikkien koulupaikan saaneiden puolesta, sillä he ovat kaikki varmasti sen ansainneet. Mulla ei ole oikein mitään mitä odottaa. Ihan kuin olisin yksin täällä Kemissä. Tyhmä välivuosi. En minä tätä olisi halunnut. Kun on opiskellut koko pienen elämänsä, tuntuu ihan hirveän vaikealta totuttautua ajatukseen, että syksyllä ei tarvikaan palata koulupöydän ääreen. Sama kun yrittäisi totutella jääkylmään meriveteen.

Vieräytin kaupungissa muutaman kyyneleen, vaikken olisi halunnutkaan. Ukko kuitenkin yritti lohduttaa sanomalla, että: "Heei, me ollaan vielä nuoria. Meillä on koko elämä aikaa!" ja "Pistetään me paremmaksi, muutetaan vaikka Kiinaan!" Täytyy myöntää, että mua alkoi vähän naurattaa. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että enhän minä tänne nyt YKSIN jää. Kaikki on taas ihan hyvin. Äh ja pöh! Seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa vain iloisia asioita!

Nyt aion itsekin piristyä ja katsoa YouTubesta Jenna Marblesin videoita. Niitä katsellessa ei voi olla surullinen. :-D Kannattaa käydä tsekkaamassa, laitan yhden tännekin:

Translate: This hasn't been very great day for me. I've been thinking about my future and it's totally blank for me. I have no idea what to do. I don't wanna be sad tho, so I'm trying to cheer myself up by watching funny videos. :-D

Välivuosi.

Oon niin pettyny itteeni. Tälllä hetkellä olo tuntuu aika tyhjältä. Oon vaan istunut paikallani ja tuijottanut tyhjyyteen.

Oon oottanut Oulun ammattikoekakoulun pääsykoekutsuja kuin kuuta nousevaa, ja tänään sain sieltä kirjeen. Olin ihan onnesta soikeana, koska oletin kuoren sisältä löytyvän kutsun pääsykokeisiin, mutta sen sijaan sieltä löytyvätkin sanat: "Kiitos osallistumisestasi ammattikorkeakoulujen nuorten yhteishakuun. Valitettavasti sinua ei voida ottaa huomioon opiskelijavalinnassa. Syy: pisteesi eivät riittäneet."

Kyllähän mää tiedostin sen, että opiskelupaikan saaminen tuolta oli tosi epätodennäköistä, mutta jotenki olin koko ajan jo kuvitellut itseni sinne kouluun. En ollut edes ajatellut muuta. Mutta mitä nyt? Ollaan lykätty Ouluun muuttoa hieman edemmäs, ainakin toistaiseksi. Musta tuntuu, että oon jo ikään kuin luovuttanut. Huomaan ajattelevani, että mitä mää tuolla toisessa kaupungissa teen kun en tunne sieltä ketään? Miten muka voisin tutustua ihmisiin, jos en pääse edes opiskelemaan? Työpaikan saaminen mun koulutuksella tuntuu olevan lähes mahdotonta. Enkä oo niin hirveän innoissani edes tästä omasta alastani, niin inhottavalta kuin se tuntuukin myöntää itselleen - saatika muille.

Kuitenki lasten kanssa työskentely on se, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Ois vaan mukavaa plussaa, jos pystyisin jotenki yhdistämään sosiaalialan ja kulttuurialan keskenään. Olen kiinnostunut lastenkulttuurista, joten voinkin nähdä itseni sellaisten asioiden parissa tulevaisuudessa. Tällä hetkellä tuo tulevaisuus vaan tuntuu olevan kovin kaukana..

Mun päässäni pyörii kysymys: mitä ihmettä mä teen?

Ei auta ko oottaa, että mun ukkoseni tulee töistä kotiin. Tarvin ison halin.

Ramppikuumetta

Noin seitsemäntoista tunnin kuluttua minä olen jo Torniossa ja tutisen luokan edessä yrittäen saada muistikkua USB-porttiin vapisevilla käsilläni. Joko arvaat miksi? Nyt se kauan odottamani ja pelkäämäni hetki on lähestymässä - nimittäin opinnäyte-esitykseni.

Tää mun hermoiluni on jotain ihan uskomatonta! Oon ollut koko päivän ihan hirveä stressipallo ja oonkin jo hermoromahduksen partaalla. Jos jollekulle on jäänyt epäselväksi, niin poden aivan järkyttävää esiintymiskammoa. Taitaa olla peruskoulun aiheuttamat traumat vielä aika tiukassa. :-D Okei, en saisi vääntää tätä vitsiksi. Mulla on tälläkin hetkellä ihan järkyttävä vatsakipu, hikoilen ja palelen yhtä aikaa, sydän hakkaa ja olen aivan paniikissa. Olen yrittänyt puhua ihmisten kanssa ja vakuutella itseäni kaiken maailman hyvin se menee -puheilla, mutta loppujen lopuksi olenkin tainnut vakuutella vain juttukaveriani.

Listaan nyt itselleni syitä miksi tää mun hermoiluni on aivan turhaa:

a) Kellään tuskin on aihetta nauraa mulle, koska se esitys on ihan hyvä
b) Ohjaajat on nähny jo triljoona oppilaiden pitämää esitystä, joten ei ne sitä pidä minään
c) Jos siellä sattuu olemaan muita oppilaita, niin ei ne keskity mun esitykseeni, vaan jännittää omaansa
d) Hei mieti, huomenna tähän aikaan se on jo OHI

Eniten mua tällä hetkellä lohduttaa tuo viimeisin kohta. 5-15 minuuttia siellä luokan edessä pälpätystä ja sen jälkeen se on ohi. O-hi. O-H-I-!

Jostain kumman syystä en oikein saanut vakuutettua itseäni tarpeeksi. Joka ikinen kerta kun ajattelen tulevaa esiintymistä, näen taas itseni pitämässä esitelmää peruskouluaikoinani. Niihin aikoihin olin valmis tekemään mitä vain luistaakseni esitelmien pidosta. Loppujen lopuksi jouduin sinne luokan eteen kuitenkin ja samantien alkoi takarivistä kuulua ilkeyksiä. Mua keskeytettiin koko ajan ja mulle huudeltiin ilkeitä kommentteja.

Nykyään kuvittelen esiintymisen olevan yhtä hirveä tilanne. Lukiossa oli kurssi jonka aikana piti pitää puhe ja kammoksuin sitä ihan hirveästi. Kurssilla oli myös onneksi eräs mukava tyttö joka jaksoi tsempata mua. Istuin toka rivissä ja muistan yhä kun koitti mun vuoroni kävellä sinne puhujanpöntön luokse. Se parin metrin matka tuntui äärettömän pitkältä. Mun kädet ja jalat tärisi, poskia kuumotti, mulla teki pahaa ja ääni värisi. Mulla huimas ihan älyttömän paljon ja yhtäkkiä kaikki asiat mistä mun piti puhua pakeni pois mun päästä. En muistanut yhtään mitään. Suuta kuivasi. En edes nähnyt ketä luokassa oli. Olin täysin lamaantunut jännityksestä ja näin vain kirkkaita välähdyksiä. Yritin kerätä itseni ja turvauduin mun kattaviin muistiinpanoihini ja aloin puhua. Yhden kerran kävi niin, että ajatus katkesi kesken lauseen. En muistanut mitä olin sanonut aiemmin, ja jostakin piti jatkaa. Se hiljaisuus tuntui ikuisuudelta. Kun puhe oli ohi, siitä keskusteltiin vielä koko luokan kanssa. Opettaja kysyi, että jännittikö mua yhtään ja vastasin sille, että ihan hirveästi. Opettaja tokaisin siihen, että: "Ai, ei sitä kyllä yhtään huomannut", ja muut sanoi samaa. Se oli tosi outo tilanne. Oliko tuo kaikki tosiaan vaan mun päässä?

Sen puheen jälkeen oli hyvä olo, mutta joka kerta kun on taas uusi esiintymistilanne, niin käyn kaiken tän läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Kuinka typerää. Nyt pitää vaan yrittää rauhoitella itseään. Tää kirjoituskin on lähinnä mua itseäni varten. Olo on jo ihan erilainen kuin silloin kun puolituntia sitten aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä. Sydämen syke on hieman tasaantunut, eikä tunnu enää yhtään niin pahalta. Ehkä tää vielä tästä.

Ps. Anteeksi tää pitkä teksti ilman kuvia

Onko siellä ruudun toisella puolella muita jotka kärsii ramppikuumeesta?



Translate: My thesis is finished now and tomorrow I must go to my school and present it. I'm so nervous!

Samat kuviot, ennen ja nyt.

Nyt jos milloinkaan, huomaan kuinka alhainen stressinsietokyky mulla on. Oon ollut aiemmin jopa melko innoissani näistä meneillään olevista yhteishauista, mutta nyt kun pitäisikin jo pian lähettää hakemus, niin stressi sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Onneksi minulla on ukko, joka ottaa asioista selvää, ja onneksi en aloittanut täyttelemään hakemusta vasta viimeisenä hakupäivänä puolta tuntia ennen hakuajan päättymistä. En ole saanut vielä lomaketta lähetettyä, sillä koko ajan löytyy joku este tai hidaste tuossa aluksi niin simppeliltä vaikuttavassa lomakkeessa. Itse olen takertunut siihen työkokemus kohtaan.. Edellinen työnantajani ei tehnyt asioita minulle helpoksi, eikä kyseinen yritys (vai pitäisikö sanoa henkilö) sitä tee minulle nytkään. Jokainen ansaitsemani piste on minulle tärkeä, enkä kyllä halua menettää ainuttakaan vain tuon edellisen työpaikkani yhteistyöhaluttomuuden vuoksi.

Kevät 2011.

Kuulin vasta eilen, että kyseisestä yrityksestä saamani työtodistus ei kelpaa AMK:n valintakokeessa, joten minun täytyy alkaa selvittämään asiaa. Purskahdin itkuun saman tien. En kyennyt hoitamaan asiaa vielä eilen, mutta hetki sitten otin puhelimen käteeni, ja näppäilin ruutuun numeron tärisevin kätösin. En soittanut  entiselle esimiehelleni, ja ajatus siitä lohdutti vähän. Soitin firman vaihteeseen, jossa puheluni yhdistettäisiin sille henkilölle, kuka pulmani osaisi parhaiten ratkaista. Yritin tavoitella palkanlaskijaa, mutta kenelle he minut yhdistivätkään? Entiselle esimiehelleni tietenkin. Hän ei kuulostanut järin tyytyväiseltä. Samalla hetkellä kun kuulin hänen äänensä, olin myöskin varma, etten saisi asiaani hoidettua - ainakaan niin nopeasti kuin minun tarvitsisi. Sain osakseni tympääntyneitä huokaisuja ja tiuskimista. Pyysin tietää palkanlaskijan nimeä tai puhelinnumeroa, mutta sain vain vastauksen: "Minä laitan itte sille viestiä", mutta oli se kuultu ennenkin. Se ei takuulla muista hoitaa asiaa. Tein heille myöskin osoitteenmuutoksen jo yli puoli vuotta sitten, ja silti he lähettävät postinsa aina edelliseen osoitteeseeni. Tuskin tulee oikeaan paikkaan tälläkään kertaa, ja se hidastaa prosessia entisestään.

Kesä 2011. Kauas on viime vuodesta tultu, niin ainakin luulin.

En tiedä taas mitään. Tärisyttää, ahdistaa, itkettää. Heidän takiaan olen jo aikaisemmin vierättänyt kyyneleitäni enemmän kuin tarpeeksi, enkä olisi uskonut, että niin käy vieläkin.

Toivottavasti kaikki järjestyy ja pääsen jo eroon tästä kaikesta. Uusi kaupunki, uusi koulupaikka, uusi alku. Toivon niin. Uskon niin.

Kevät 2012

                                  " Sulla on matkalippu toiseen maailmaan - tää mesta ei oo sun kokoses."

Nostotoimeksiantosi on vastaanotettu.

Kuuletko tuon hiljaisen huminan? Älä huoli, se on vain minun pankkitilini joka humisee tyhjyyttään. Ahdistaa ja ärsyttää, että jouduin taas kerran turvautumaan opintolainaan. En tykkää olla velkaa, mutta mielummin kai sekin kuin nähdä nälkää tai olla käymättä yhtikäs yhtään missään.

Tänään oli stressaava päivä niin töissä kuin kotonakin. Työilmapiiri oli tänään jokseenkin ahdistava ja kotona oli  hirmuinen kiire siivota, sillä vuokranantaja oli tulossa kyläilemään ja varmistamaan, että paikat on kunnossa. Se toi mukanaan myös uutisia: vuokra nousee, halleluja yhtiövastikkeet! Tällä hetkellä sarkasmikin maistuu kitkerälle.

Päänvaivaa aiheutti myös se, että meillä ei saisi olla tässä asunnossa eläimiä, mutta Luntti sattuu kuitenkin olemaan semmoinen. Mietittiin, että mihin me se viedään piiloon, mutta annettiin sen vaan olla kotona ja otettiin rennosti. Keiteltiin tädille kahvit, eikä se pistänyt Luntistakaan pahakseen, katsoi vain ja totesi, että: "Ai, teilläkö on kisu", ja jatkoi omien asioidensa sepostamista. Huh!

 Meiän Luntti se poseeraa niin naisellisesti.

Hassua miten sitä tuleekaan stressattua kaikesta aina etukäteen ihan kamalasti, mutta jälkikäteen saa aina huomata, että eihän tuo nyt niin kamalaa ollutkaan. Loppujen lopuksi elämä on aika kivaa, mun pitäis vaan vielä oppia sisäistämään se kunnolla.


Translate: Nah.. I'm a little depressed about my financial situation, but I'll manage, as always.

Yo-kokeita ja höpötystä.

Hei hoi, stressi hellittää! Tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.

Hipsin juuri äidinkielen esseekokeesta tänne atk-luokkaan, ja on jotenki helpottunu olo. Nyt on taas yhdet kirjoitukset alta pois. Keskiviikkona ois vielä terveystiedon yo-kokeet ja perjantaina englannin, joten täytyy vielä kuitenkin jaksaa tsempata.

Mua häiritsee suunnattomasti se, etten oo saanut lisättyä omia kuvia tänne nyt moneen viikkoon. Mun puhelimen ja kameran muistit pursuaa kuvia kuluneilta viikoilta, ja ette tiiäkkään kuinka paljon mua häiritsee se, etten saa niitä koneelle.

Sunnuntai oli kyllä hurjan hauska. Vileksi oli lomilla armeijasta, ja sen tyttöystävä otti muhun yhteyttä edellisellä viikolla. Se halus järjestää Vileksille yllätyksen sunnuntaina, ja kutsua meidät sinne syömään ja hengailemaan. :-) Saatiin osoitetiedot, ja ajettiin sitten Ukon kanssa Tornioon ja mentiin oven taakse kolkuttelemaan. Vileksin ilme oli aika priceless, ja ehdottomasti yllättyny. Ei oltu nähty pitkään aikaan!

Kommentit oli luokkaa: "Mitä?! Miten te tänne osasitte tulla? Seurasitteko te meitä?!", haha. Vileksi raukka oli ihan ulalla. Anette teki hyvää pizzaa jota me saatiin mukaan vielä kotiinkin. Oli tosi hauska ilta, ja sen innostamana suunniteltiin, että nähtäis ens viikonloppunakin. 

Ja miksikö täällä atk-luokassa kökin jos sais jo mennä kotiakki? Noh, mulla on liikunnan kurssista vielä kolme suoritusta rästissä, joten mun täytyy osallistua tänään jollekki yhteislenkille. Jos musta ei siis kuulu mitään pitkään, pitkään aikaan, niin en sitten oo ehkä selvinnyt siitä hengissä. Vähän jännittää, että miten tällanen rapakuntonen pullamössöihminen selviää tuosta 75 minuutin juoksentelusta, mutta kaikkea sitä pittää vissiin kokkeilla. :-D

Tyhmä möllykkä

Äh ja pöh. Tietokonetta meillä ei ole vieläkään, joten kuvia ei tipu ja tekstiäkin irtoaa hyvin niukasti.

Lähdettiin kyläilemään mun ämmin luo maanantaina, ja takaisin kotiin palasimme keskiviikkoiltana. Maalla oli ihanaa, ja maailman murheet eivät minua sieltä tavoittaneet. Siellä en murehtinut opinnäytetöistä, ylioppilaskokeista, yhteishauista, enkä tulevaisuudesta ylipäätään. Kotiinpaluun jälkeen olen ollut ahdistunut, ja ehkä jopa hieman masentunut.

Murehdin tulevaisuutta ja ajattelen menneisyyttäni kaihoisin mielin. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ihmismöllykäksi, joka ei saa mitään aikaan. On ollut myös paljon ahdistavia kökköpäiviä, joita kutsun tyhmä-ruma-ja-lihava -päiviksi. Näen tulevaisuudessa kuitenkin pienen valonpilkahduksen ja toisinaan ajattelen tulevia tapahtumia jopa pieni virne naamallani. Odotan mahdollista muuttoa uuteen kaupunkiin, ja elämänmuutosta, joka siitä voisi parhaimmillaan seurata. Jos olen oikein onnekas, voin saada uusia ystäviä. Olisi myös mahtavaa päästä jatkamaan opintoja, tai no, jatkamisesta en voi puhua, sillä suunnitelmissani on alan vaihdos kulttuurialalta sosiaalialalle. Pärjäänköhän? Pieni pää on täynnä suuria kysymyksiä - aiheellisia ja turhia.

Toivottavasti kohta jo helpottaa.. Jos saisi edes aikaiseksi hakea nuihin kouluihin. Pikkuhiljaa, yksi asia kerrallaan. Ukko lähtee tänään juhlimaan kaverinsa syntymäpäiviä, mutta tämä akka taitaa jäädä kotiin. En saa juhlatuulesta kiinni.

Elossa ollaan

Hei vain kaikille, ja anteeksi tämä hiljainen jakso. Meillä on ollut tietokone rikki ja tuo datanomiukkoni sitä parhaillaan korjailee. Olen yrittänyt nauttia lukulomasta ja aurinkoisesta säästä, mutta oppikirjan kansia olen hädin tuskin vielä aukaissutkaan. Ensi viikolla lähdetään maalle ämmin ja papan luokse, joten nähtäväksi jää milloin pääsen seuraavan kerran kirjoittelemaan. Kuvia on kertynyt paljon! Hauskaa viikonloppua ja kuulemisiin! :-)

Pendulum DJ SET @ Club Teatria

Hei vaan! Olen elossa, tästä viiden päivän hiljaisuudesta huolimatta.

Lauantaina lähdettiin tosiaan iltapäivällä ajelemaan Ukon ja sen kaverin kanssa Oulua kohti. Tarkoituksena oli käydä tsekkaamassa ystävämme, Jonnen, uusi asunto ja illalla suunnata yhdessä Pendulumin keikalle.

Matka alkoi niinkin mukavasti, että kun olimme ajaneet jo 50 pitkältä tuntuvaa kilometriä, Ukko huomasi, että oli unohtanut keikkaliput kotiin olohuoneen pöydälle. Kiukunpuuskastani ja murhaavista katseistani huolimatta, Ukkokulta jaksoi kuitenkin pysyä positiivisena ja lupasi hoitaa asian. Liput pystyi onneksi tulostamaan internetistä, joten kävimme Verkkokauppa.comin myymälässä, ja infotiskillä sattui olemaan ystävällinen myyjä joka tulosti liput meille.

Kommellukset kuitenkin jatkuivat päästyämme keikkapaikalle. Kävelimme muina miehinä kohti Club Teatrian sisäänpääsyä, kunnes näimme muutaman suloisen koiran. Ukko silitti yhtä koirista innoissaan, ja koira puolestaan nuuhkutteli Ukkoa. Iloinen tarina muuten, mutta koirat osoittautuivatkin huumekoiriksi, ja hihnan toisessa päässä olevat ihmiset poliiseiksi. Poliisi talutti Ukkoparan lumipenkan taaksen, ja tutki hänet perinpohjin. Me muut nauroimme, että "kohta se varmaan ottaa kumihanskatkin esille", jos tiedätte mitä tarkoitan. Koimme, että meillä oli varaa vitsailla, sillä kukaan meistä ei ole ollut missään tekemisissä huumeiden kanssa. Kyseessä oli ilmeisesti väärinkäsitys, ja herrat toivottelivatkin meille pian hauskaa loppuiltaa. "Älä anna tämän lannistaa", kuuluivat poliisisedän sanat Ukolle.

Keikalla oli hyvä meininki! Mieleenpainuvimmat artistit/kokoonpanot olivat mielestäni Rico Tubbs, DJ SS ja Pendulum.Viimeisimmän aikana ihmisiä oli tietysti paikalla eniten, noin 1500 henkilöä nimittäin. Voin kertoa, että lavan edessä oli "hieman" kuuma, ja tungos oli järkyttävää. Jos halusi säilyä ehjänä, oli parempi liikkua koko ajan. Jos jähmettyi hetkeksikään paikalleen, niin heti sai kyynerpäästä naamaansa. :-D

Pendulumin kanssa lavalla oli myös pari tanssijaa. Ukon kamerassa oli enemmän kuvia tanssijoista, kuin itse artisteista, enkä yhtään ihmettele, hahhaa. 

Loppua kohden alkoi taas sattua ja tapahtua. Jonne oli hommannut itsensä hankaluuksiin, ja mua alkoi vaivata laskuhumala. Sen lisäksi, meidän oli tarkoitus yöpyä Jonnen luona, mutta mukanamme ollut kuski päätti toisin, ja lähdimme keikan jälkeen ajelemaan takaisin Kemiä kohti. Ei se kuitenkaan haitannut, onhan tässä näitä viikonloppuja jäljellä. :-) Täytyy sanoa, että oli kyllä hauskaa! Täytynee siis suunnata Ouluun toistekin.

Ps. Apua, penkkarit on jo torstaina!  Koitan saada jonkun värvättyä ottamaan sieltä valokuvia.


Translate: Pendulum's DJ gig at Oulu city! It was cool. DJ SS and Rico Tubbs  rocks too!

Paljon päänvaivaa opiskelupaikoista

Ah, tätä stressin määrää. Tulevaisuutta ja kaksoistutkinnon jälkeistä elämää ajatellessa vatsanpohjaa nipistelee.

Monille tuntuu olevan päivänselvää, että mihin sitä seuraavaksi lähdetään: mitä opiskellaan ja missä. Minulle se ei ole koskaan ollut lainkaan selkeää. Ysiluokalla piti hakea johonkin, enkä tiennyt yhtään mikä minua kiinnostaisi. Niimpä hain Tornion ammattiopisto Lappialle opiskelemaan kuvallista ilmaisua. Kuvataide oli yksi ainoista asioista joka minua peruskoulussa kiinnosti, joten miksipäs ei. Sekin oli kuitenkin sellainen "noh, opiskelen tätä lähimmäksi mieluisaa alaa sen aikaa, kunnes keksin mitä oikeasti tahdon tehdä" -vaihtoehto.

    2008-2009

Tässä sitä nyt pällistellään neljä vuotta myöhemmin, enkä vieläkään tiedä mistään mitään. Tyydyn taas siihen vaihtoehtoon mikä on lähimpänä sitä, mikä minut tekee onnelliseksi. Olen ajatellut ammattikorkeakoulua ja sosionomiopintoja, joissa erikoistuisin varhaiskasvatukseen. Toisinsanoen valmistuisin lastentarhanopettajaksi. Sinänsä ajatus miellyttää, sillä olen ollut työharjoittelussa päiväkodissa, sekä lasten kulttuurikeskus Sarjiksella, ja pidin molemmista paikoista hurjasti. Ihanteellinen olisi juuri työpaikka, jossa molemmat rakastamani asiat voitaisiin yhdistää - taide ja lapset. Tavalliset päiväkoditkin ovat kyllä mukavia. :-)

Ala on siis tiedossa, mutta todellinen murheenkryyni onkin kysymys: missä? Nimenomaan, missä ihmeessä opiskelisin? Mihin kaupunkiin? Kysymys ei olekaan niin yksinkertainen, sillä en halua ajatella vain itseäni. Toisaalta haluan ajatella juurikin itseäni, sillä minulle ei ole niinkään väliä, että missä olen, kunhan Ukko on kanssani samassa kaupungissa. Ja Luntti myös. Nämä asiat ovat kuitenkin vaikeita, sillä meillä molemmilla on suunnitelmat vielä ihan auki. Minulla ja Ukolla siis, Luntti on jo varsin tyytyväinen omaan elämäänsä.

Sosionomiksi voin opiskella jopa kotikaupungissani, Kemissä, mutta muita vaihtoehtoja ovat:

○ Seinäjoki
○ Jyväskylä
○ Vaasa
○ Kajaani
○ Kokkola
○ Lahti
○ Helsinki
○ Oulu
○ Joensuu
○ Pori
○ Rauma

Olen pihalla kuin lumiukko, enkä tiedä lainkaan minne hakisin. Onneksi miettimisaikaa on vielä jäljellä, sillä kevään hakuaika on vasta 5.3.-3.4. 2012.

Bad Sunday.

Päivä alkoi oikein lupaavasti: heräsin aamulla ilman herätyskelloa, ja laitettiin Ukon kanssa sauna lämpenemään. Sen jälkeen kaikki alkoi kuitenkin mennä kurjasti. Suihkussa minulle tuli outo olo. Silmissä sumeni. Hekten päästä kaikki taas selveni, kunnes yhtäkkiä sumeni taas. Otin seinästä tukea ja pysähdyin hetkeksi. Ajattelin, että nyt pitää rauhoittua. Ehkä olin vain noussut ylös liian nopeasti.

Otin suihkun käteeni, ja yritin alkaa pesemään hiuksiani, kunnes yhtäkkiä tunsin, etten jakasanut kannatella suihkua enää pääni yläpuolella, saatika pitää edes käsiäni ylhäällä. Yhtäkkiä jalat pettivät alta, ja romahdin suihkun lattialle ja menetin tajuntani. Havahduin hetkeä myöhemmin Ukon hätääntyneisiin huutoihin. Se oli todella outoa.

Päänvaivaa on aiheuttanut myös tietokoneemme, joka on ilmeisesti sanomassa sopimuksensa irti, ja tänä aamuna Ukko formatoikin koneraukan. Minulla ei ole tällä hetkellä kuvanmuokkausohjelmaa (saatika mitään muutakaan), ja on todella kummallista olla ilman niitä! Sen lisäksi tässä on jokin muukin vika. Tämä sammuilee vähän väliä, eikä aina edes tahdo käynnistyä uudestaan. Tosi kurjaa - varsinkin kun rahaa uusien osien ostamiseen ei tällä hetkellä todellakaan ole.

Kaiken tämän lisäksi Ukkoa on juoksutettu tänään siellä ja täällä korjaamassa ihmisten puhelimia ja tietokoneita, sekä hakemassa ihmisiä lentokentältä. Ongelmia on tuottanut toki myös pikkuautomme, jonka akku on koko ajan lopussa näiden hirmupakkastan vuoksi. Tänäänkin on ollut yli 30 astetta pakkasta. Vielä pitäisi jaksaa käydä kaupassa ostamassa eväitä huomista englannin preliä varten. 

Olen siis kökkinyt koko päivän ihan vain yksikseni, vailla tietokonetta ja iPadia. Telkkaristakaan ei ole tullut mitään muuta kuin uusintoja. Ei mikään miellyttävä sunnuntai. Tästä olisi voinut tehdä ihanan löhöilypäivän, mutta tällä kertaa asenteeni oli hieman väärä. Olisin voinut lukea, rentoutua ja laittaa kasvoilleni vaikka kasvonaamion, mutta sen sijaan olenkin vain stressanut kaikesta mikä on huonosti. 

Höh! No, ainakin opin jotain ja ensi kerralla osaan ehkä ottaa asiat rentoutumisen kannalta.

Ahdistus.

Mun pään sisällä jyllää ja jyskyttää. Ahdistaa niin paljon, että tuntuu kuin pakahtuisin. On ihan epätodellinen olo ja vatsaa kipristelee. Kylmä hiki puskee, ja on äärettömän vaikeaa pukea tätä tunnetta sanoiksi. Tulkoon tästä maailman sekavin teksti - yhtä sekava, kuin minä itsekin tällä hetkellä.

Aina välillä tulee näitä hetkiä, jolloin mietin, etten ole saavuttanut elämässäni yhtikäs yhtään mitään. En ole ottanut riskejä, en elänyt tarpeeksi hetkessä. Jos en tee jotain repäisevää niin halkean! Tekee mieli hyppiä ja riehua ja hajottaa kaikki tavarat, jotka sattuvat osumaan tielleni. Tekee mieli huudattaa musiikkia niin lujalla, että naapurit hermostuvat, ja lähteä pois. Kauas pois. 

Eilen pötköteltiin Ukon kanssa sängyllä ja puhusteltiin elämästä. Tulevaisuudestakin, mutta päätymättä kuitenkaan mihinkään ratkaisuun - yhtään mistään. Epätietoisuus on hirveä olotila. Ja minä olen pelkuri. Niin pelkuri, että oksettaa.

Miettikää, kuinka mahtavaa olisi jättää kaikki taakse, edes hetkeksi, ja vain kadota. Lähteä. Tänään tajusin, että mun pitää itse tehdä päätökseni, eikä vain hiihdellä muiden perässä. Toivon, että saan tänä vuonna edes jotain aikaiseksi, ettei minun tarvitse potea tätä olotilaa enää ensi vuonna. Pelottaa.