Valintojen edessä

Tämä viikko on lähtenyt rullaamaan eteenpäin huolien ja murheiden siivittämänä. Tänään on taas mielessäni tuo suuri murheenkryyni, jonka kohtasin jo viime keväänä, mutta se selätti minut. Puhun nyt siis yhteishakuasioista. Alunperinhän mun piti muuttaa Kemistä tänne Ouluun juurikin opiskeluiden vuoksi, mutta enhän minä sitten opiskelupaikkaa saanutkaan. Päinvastoin, en päässyt edes pääsykokeisiin asti, mikä harmitti suunnattomasti. Haluaisin kovasti paikan Oulun ammattikorkeasta ja tulevaisuuden unelma-ammattini on lastentarhanopettaja, muita vaihtoehtoja en ole edes harkinnut. Miksi harkitsisin, jos tiedän mitä haluan tehdä? Haaveet tuntuvat kuitenkin entistäkin kaukaisemmilta, sillä pääsyni haluamaani paikkaan tuntuu lähes mahdottomalta. Alan oivaltaa, että kyse onkin kai siitä, kuinka kovasti tahdon opiskelupaikkaa ja mitkä asiat asetan etusijalle.

Tänään otin missiokseni surffata nettiin ja täyttää sen pirullisen yhteishakukaavakkeen. Täyttäminen alkoi kuitenkin tökkiä jo heti siinä vaiheessa, kun piti valita listasta minne ja mitä ja mitä haluaisin lähteä opiskelemaan. Pian huomasinkin, että syksyn haut eivät koske Oulun ammattikorkeakoulun sosiaalialaa. Minua lähimmät toimipaikat olisivat joko Kemissä tai Oulaisissa, joihin kumpaankin on täältä matkaa noin 100 kilometriä. Molemmat paikat tuntuvat tällä hetkellä vastenmielisiltä, sillä olemme juuri saaneet hyvän asunnon täältä Oulusta, ja Tatullakin on täällä mieleisensä koulupaikka. Tuntuisi jotenkin tyhmältä lähteä eri kaupunkiin. Ja entäs mun ihanat kisut?

Mulla on nyt hirveän ristiriitaisia ajatuksia koko asiasta, koska en tahtoisi muuttaa yksin takaisin Kemiin, mutta toisaalta taas tiedän, että sieltä saisi koulupaikan kohtuullisen helposti. Olen punninnut näitä asioita jo aikasemminkin, ja kyllä se vaaka taitaa kallistua nyt siihen suuntaan, että haen koulupaikkaa uudestaan vasta ensi keväänä, niin pahalta kuin se tuntuukin.

Huokaus. Ei alkanut mitenkään inspiroivasti tämä viikko. Leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.

A tree never hits an automobile except in self defense

    Kuva: weheartit.com

Mua jännittää ihan hulluna! Viime perjantaina oltiin Ukon kanssa kaupungilla ja istuin autossa pelkääjän paikalla pahaa aavistamattomana siitä, mitä pian tulisi tapahtumaan. Me pysähdyttiin, hypättiin autosta ulos ja taaperrettiin seuraavan rakennuksen ensimmäisestä avoimesta ovesta sisään. Se rakennus oli autokoulu. Kyllä,  ilmoittauduin autokouluun - siis MINÄ. Ja arvatkaa mitä? Se alkaa tänään, ja mua jännittää ihan kauheasti. Oon melkoisen vakuuttunut siitä, etten ikikuuna päivänä opi ajamaan ja musta tulee koko historian surkein oppilas. Toivottavasti siinä ei käy niin. En oo koskaan ajanut autolla tai edes skootterilla, joten en ole oppinut myöskään liikennesääntöjä. Ne tuntuukin yllättävän vaikeilta. Huhhuh. Toivottavasti niillä opettajilla on pitkä pinna ja ne on kilttejä mulle. Apua! :-D 

Jännittikö teitä autokoulu? Saitteko kortin ensimmäisellä yrityksellä? 


Translate: O-M-G! I'm starting to take driving lessons next Monday! I'm super hyper nervous!

Välivuosi.

Oon niin pettyny itteeni. Tälllä hetkellä olo tuntuu aika tyhjältä. Oon vaan istunut paikallani ja tuijottanut tyhjyyteen.

Oon oottanut Oulun ammattikoekakoulun pääsykoekutsuja kuin kuuta nousevaa, ja tänään sain sieltä kirjeen. Olin ihan onnesta soikeana, koska oletin kuoren sisältä löytyvän kutsun pääsykokeisiin, mutta sen sijaan sieltä löytyvätkin sanat: "Kiitos osallistumisestasi ammattikorkeakoulujen nuorten yhteishakuun. Valitettavasti sinua ei voida ottaa huomioon opiskelijavalinnassa. Syy: pisteesi eivät riittäneet."

Kyllähän mää tiedostin sen, että opiskelupaikan saaminen tuolta oli tosi epätodennäköistä, mutta jotenki olin koko ajan jo kuvitellut itseni sinne kouluun. En ollut edes ajatellut muuta. Mutta mitä nyt? Ollaan lykätty Ouluun muuttoa hieman edemmäs, ainakin toistaiseksi. Musta tuntuu, että oon jo ikään kuin luovuttanut. Huomaan ajattelevani, että mitä mää tuolla toisessa kaupungissa teen kun en tunne sieltä ketään? Miten muka voisin tutustua ihmisiin, jos en pääse edes opiskelemaan? Työpaikan saaminen mun koulutuksella tuntuu olevan lähes mahdotonta. Enkä oo niin hirveän innoissani edes tästä omasta alastani, niin inhottavalta kuin se tuntuukin myöntää itselleen - saatika muille.

Kuitenki lasten kanssa työskentely on se, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Ois vaan mukavaa plussaa, jos pystyisin jotenki yhdistämään sosiaalialan ja kulttuurialan keskenään. Olen kiinnostunut lastenkulttuurista, joten voinkin nähdä itseni sellaisten asioiden parissa tulevaisuudessa. Tällä hetkellä tuo tulevaisuus vaan tuntuu olevan kovin kaukana..

Mun päässäni pyörii kysymys: mitä ihmettä mä teen?

Ei auta ko oottaa, että mun ukkoseni tulee töistä kotiin. Tarvin ison halin.

Ramppikuumetta

Noin seitsemäntoista tunnin kuluttua minä olen jo Torniossa ja tutisen luokan edessä yrittäen saada muistikkua USB-porttiin vapisevilla käsilläni. Joko arvaat miksi? Nyt se kauan odottamani ja pelkäämäni hetki on lähestymässä - nimittäin opinnäyte-esitykseni.

Tää mun hermoiluni on jotain ihan uskomatonta! Oon ollut koko päivän ihan hirveä stressipallo ja oonkin jo hermoromahduksen partaalla. Jos jollekulle on jäänyt epäselväksi, niin poden aivan järkyttävää esiintymiskammoa. Taitaa olla peruskoulun aiheuttamat traumat vielä aika tiukassa. :-D Okei, en saisi vääntää tätä vitsiksi. Mulla on tälläkin hetkellä ihan järkyttävä vatsakipu, hikoilen ja palelen yhtä aikaa, sydän hakkaa ja olen aivan paniikissa. Olen yrittänyt puhua ihmisten kanssa ja vakuutella itseäni kaiken maailman hyvin se menee -puheilla, mutta loppujen lopuksi olenkin tainnut vakuutella vain juttukaveriani.

Listaan nyt itselleni syitä miksi tää mun hermoiluni on aivan turhaa:

a) Kellään tuskin on aihetta nauraa mulle, koska se esitys on ihan hyvä
b) Ohjaajat on nähny jo triljoona oppilaiden pitämää esitystä, joten ei ne sitä pidä minään
c) Jos siellä sattuu olemaan muita oppilaita, niin ei ne keskity mun esitykseeni, vaan jännittää omaansa
d) Hei mieti, huomenna tähän aikaan se on jo OHI

Eniten mua tällä hetkellä lohduttaa tuo viimeisin kohta. 5-15 minuuttia siellä luokan edessä pälpätystä ja sen jälkeen se on ohi. O-hi. O-H-I-!

Jostain kumman syystä en oikein saanut vakuutettua itseäni tarpeeksi. Joka ikinen kerta kun ajattelen tulevaa esiintymistä, näen taas itseni pitämässä esitelmää peruskouluaikoinani. Niihin aikoihin olin valmis tekemään mitä vain luistaakseni esitelmien pidosta. Loppujen lopuksi jouduin sinne luokan eteen kuitenkin ja samantien alkoi takarivistä kuulua ilkeyksiä. Mua keskeytettiin koko ajan ja mulle huudeltiin ilkeitä kommentteja.

Nykyään kuvittelen esiintymisen olevan yhtä hirveä tilanne. Lukiossa oli kurssi jonka aikana piti pitää puhe ja kammoksuin sitä ihan hirveästi. Kurssilla oli myös onneksi eräs mukava tyttö joka jaksoi tsempata mua. Istuin toka rivissä ja muistan yhä kun koitti mun vuoroni kävellä sinne puhujanpöntön luokse. Se parin metrin matka tuntui äärettömän pitkältä. Mun kädet ja jalat tärisi, poskia kuumotti, mulla teki pahaa ja ääni värisi. Mulla huimas ihan älyttömän paljon ja yhtäkkiä kaikki asiat mistä mun piti puhua pakeni pois mun päästä. En muistanut yhtään mitään. Suuta kuivasi. En edes nähnyt ketä luokassa oli. Olin täysin lamaantunut jännityksestä ja näin vain kirkkaita välähdyksiä. Yritin kerätä itseni ja turvauduin mun kattaviin muistiinpanoihini ja aloin puhua. Yhden kerran kävi niin, että ajatus katkesi kesken lauseen. En muistanut mitä olin sanonut aiemmin, ja jostakin piti jatkaa. Se hiljaisuus tuntui ikuisuudelta. Kun puhe oli ohi, siitä keskusteltiin vielä koko luokan kanssa. Opettaja kysyi, että jännittikö mua yhtään ja vastasin sille, että ihan hirveästi. Opettaja tokaisin siihen, että: "Ai, ei sitä kyllä yhtään huomannut", ja muut sanoi samaa. Se oli tosi outo tilanne. Oliko tuo kaikki tosiaan vaan mun päässä?

Sen puheen jälkeen oli hyvä olo, mutta joka kerta kun on taas uusi esiintymistilanne, niin käyn kaiken tän läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Kuinka typerää. Nyt pitää vaan yrittää rauhoitella itseään. Tää kirjoituskin on lähinnä mua itseäni varten. Olo on jo ihan erilainen kuin silloin kun puolituntia sitten aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä. Sydämen syke on hieman tasaantunut, eikä tunnu enää yhtään niin pahalta. Ehkä tää vielä tästä.

Ps. Anteeksi tää pitkä teksti ilman kuvia

Onko siellä ruudun toisella puolella muita jotka kärsii ramppikuumeesta?



Translate: My thesis is finished now and tomorrow I must go to my school and present it. I'm so nervous!

Kurjat sadepäivät

Sateista huomenta päivää!

Ulkona on taas sumuista, harmaata ja kosteaa. Jos mun motivaatio ois jotain minkä vois nähdä, niin se näyttäis varmaan kutakuinkin samalta - tai sitten joltain pölyiseltä ja kuivahtaneelta köntiltä.

Tää viikko on ollut täynnä pieniä iloja, mutta myös suuria pettymyksiä. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että nuo pettymykset vie voiton ja vellon taas täällä pohjamudissa.

Yks mun parhaista ystävistä muutti eilen n. 180 kilometrin päähän, enkä edes ehtiny nähdä sitä ennen tuota muuttoa, vaikka tarkotus oli. Oon tällä viikolla pohtinut myös paljon meidän perhekuvioita ja tullut siihen tulokseen, ettei äiti taida ajatella meitä kovinkaan paljoa. Meillä ei oo hirveän läheiset välit ja kenties siitä johtuen en esitellyt sitä täälläkään. Ollaan asuttu aina samassa kaupungissa, mutta silti ollaan nähty vaan muutama kerta vuodessa - jos sitäkään. Nää asiat aina pulpahtaa mieleen syntymäpäivien aikoihin..

Mutta äh, Lauraa tulee kyllä ikävä. Toivottavasti nähdään vielä ennen valmistujaisia. Ja kesällä pitää ehdottomasti nähdä myös piknikin merkeissä!

                                                       Laura ja minä. Tammikuu 2010, Lukion käytävä

Laura ja minä. Tammikuu 2011, Lukion ruokala

Opinnäytetyö stressaa mua valtavasti. Se saa jopa Wordin käytön tuntumaan ylivoimaiselta! En yksinkertaisesti jaksa, enkä osaa, enkä halua. Lähetin keskeneräisen version tuosta mun opparista kahdelle opettajalle, ja siihen pitäis tehdä aikapaljon muutoksia. Ahdistaa. Kaiken tän keskellä mun pitää yrittää Tatun kans sumplia nuita meidän muuttokuvioita, mutta kaikki tuntuuki yhtäkkiä taas niin hankalalta. Oon nyt eilisen päivän ja tän aamun kattellu asuntoja, mutta ei siitä vielä mitään hyötyä oo ko pitäis katella semmosia jotka vapautuu 1.7, mutta eihän niitä vielä näy. Pitää malttaa odottaa.

Nyt täytyy yrittää pitää mukavista asioista kiinni ja keskittyä niihin, eikä vaan lölliä masentuneena. Yritän tehdä tänään jotain kivaa.

Harmaata arkea?

Hei vain! Tällä hetkellä istun Torniossa koululla ja yritän olla kiinnostunut tästä yrittäjyyskurssista. Okei, nyt hieman valehtelin, en taida hirveästi edes yrittää. Tällä viikolla tuntuu että kaikki tässä elämässä nyt vastustaa. 

Herätyskello soi tänään jo 05.45 ja näytän ihan zombielta tummine silmänalusineni. Ukko ja Luntti sai jäädä jatkamaan makeita unosia, kun itse lähdin tarpomaan vesisateeseen loskaisille kaduille. Laitoin aamulla tietenkin jalkaani semmoset pikkuset kangaskengät, jotka kastu heti ensimmäisen askeleen aikana ko astuin ulos ovesta. LÖTS. Kello oli kuitenki jo niin paljon, etten ois ehtiny enää käydä vaihtamassa kenkiä myöhästymättä bussista.

Päästyäni bussipysäkille, mun kengät ja sukat oli jo ihan läpeensä märät. Koululla ensimmäiset 10 minuuttia kuluikin mukavasti vessassa kuivaillen käsipaperilla sukkia ja kenkiä. :-D Oli tosi hehkeä olo ku lätsytteli sukat jalassa pitkin käytäviä. Kengät on vielä kuivumassa. Haha.

Eilen taas sattui sikäli onnellisesti, etten ollut koulussa lainkaan. Tunnit ois alkanu vasta 11.15, mutta ei, siltikään en ehtinyt. Mulla oli herätyskello soimassa 9.30, mutta kävin hereillä ennen kahdeksaa, kun Ukko lähti töihin. Sitten nukahdin uudestaan ja mietin, että miten aamu tuntuukin näin pitkältä. Unetkin ehtivät loppua kesken, eikä kello ollut vieläkään soinut. Päätin katsoa puhelimesta, että mitä se kello sannoo, mutta puhelimen mokoma olikin päättäny sammua! Juoksin pää kolmantena jalkana keittiöön kattomaan kelloa, ja sehän oli jo 10.40. Aloin tarkistella bussiaikatauluja ja laskin, että oisin koululla vasta joskus vähän ennen yhtä, joten en sitten viitsinyt vaivautua liikkelle ollenkaan. Kuluihan se päivä sitten niinkin.

Nyt vois alkaa keskittymään tuohon opetukseenki taas hetkeksi. Tai sitten lueskella vaikka feissarimokia.. Innolla odotan mitä vastoinkäymisestä huominen tuokaan tullessaan. Hyi tätä pessimistisyyttä. :-D


Translate: We are having this entrepreneurship course at the vocational school, and I'm having a hard time with paying attention. I'm not interested at all! Last couple of days have also been rough for me, but I'll manage - as always.

KIP behind scenes

Eilen havahduin, kuinka loppusuoralla sitä näissä kouluhommissa oikein ollaan. Mulla opinnäytteen esittely siirty tän kuun puoleen väliin, joten ajan kesken loppuminen ei huolestuta enää niin kovasti. Mulla on koulua jäljellä yhteensä enää kaks (2) viikkoa?! Apua! Ihan hullua! Ammatikorkeaan on nyt hakemukset pistetty ja kaikki siltä osin hallinnassa. Vielä pitäis laatia sinne haastatteluun se portfolio/urasuunnittelma. Haikeissa, mutta onnellisissa tunnelmissa katselin ammattikoulujaksojen aikana otettuja kuvia ja naureskelin itsekseni. Ehkä Pilvi ja Laura ei nirhaa mua jos näytän muutamat otokset menneiltä vuosilta. :-D

KIP tarkoittaa kuvallisen ilmaisun perustutkintoa. Kun kerroin ensimmäisenä opiskeluvuotenani vuotena eräälle vanhalle ystävälleni opiskelevani tätä alaa, se kysyi multa, että: "no mikä susta sitten tulee tuon koulutuksen jälkeen?", niin vastasin, että työtön. En tainnut olla kovin väärässä. 

Kuustoista tai seitsemäntoista vuotias ukkoseni. "Tatu, sun pimppi näkkyy!" Katsokaa tarkasti.

Valokuvauskurssit oli aika hauskoja. Kaikkein parasta oli ko pääsi koko päiväks studioon laiskottelemaan kuvailemaan. :-)

Toinen valokuvauskurssi oli muistaakseni vuotta myöhemmin. Mulla oli mustahkot hiukset, jotka oli kerta kaikkisen karseat. Ja tottahan mää tulin kouluun ilman meikkiä justiinsa sillon ko pitiki olla yhtäkkiä mallina. Go, Niina!

Ensimmäinen vuosi oli aikalailla pelkkää hengailua, piirtelyä ja höpötystä. Oli aina ihanaa mennä lukiojakson jälkeen taas Tornioon rentoutumaan, haha. Oli kivvaa istuskella ja piirrellä. Toisaalta oli sielläkin omat vaikeutensa, ja joillakin kursseilla joutu perslihakset ja aivonystyrät koetukselle.

Ensimmäisen (ja tähän asti ainoani) näyttelyn pystyttäminen oli aika jännää puuhaa. Tunsin oloni hienoksi ja isoksi. Avajaiset oli aika jännittävä tapahtuma. Meillä oli valmisteltuna hieno avajaispuhe ja kaikkea, mutta ei siellä käyny ku meidän läheisimmät ystävät niin päätettiin jättää hienostelut sikseen. "Ottakaa glögiä ja pipareita!" Kävi siellä pari tyyppiä jostain lehdestäkin meitä haastattelemassa, mutta ne lähti jo ennen avajaishulinaa.

Ne kaikkein karseimmat (eli parhaat) otokset lymyilkööt mun sekalaisten kansioideni suojissa. Täytyy myöntää, että kyllä mulle hieman tulee ikävä tuota koulua ja niitä ihmisiä. Ensimmäiset kaks vuotta oli kaikkein parhaimpia. Ehkä en niinkään ikävöi tuota koulua, vaan pelkkää ajatusta siitä koulusta. Ikävöin sitä mikä on jo mennyttä, joten voin iloisin mielin siirtyä kohti uusia kuvioita. En kuitenkaan vaihtais näitä vuosia mihinkään. :-)


Translate: Wow, it's been a long ride. My vocational school is about to end, and today I've been watching some pictures which are taken during these four years.

Yo-kokeita ja höpötystä.

Hei hoi, stressi hellittää! Tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.

Hipsin juuri äidinkielen esseekokeesta tänne atk-luokkaan, ja on jotenki helpottunu olo. Nyt on taas yhdet kirjoitukset alta pois. Keskiviikkona ois vielä terveystiedon yo-kokeet ja perjantaina englannin, joten täytyy vielä kuitenkin jaksaa tsempata.

Mua häiritsee suunnattomasti se, etten oo saanut lisättyä omia kuvia tänne nyt moneen viikkoon. Mun puhelimen ja kameran muistit pursuaa kuvia kuluneilta viikoilta, ja ette tiiäkkään kuinka paljon mua häiritsee se, etten saa niitä koneelle.

Sunnuntai oli kyllä hurjan hauska. Vileksi oli lomilla armeijasta, ja sen tyttöystävä otti muhun yhteyttä edellisellä viikolla. Se halus järjestää Vileksille yllätyksen sunnuntaina, ja kutsua meidät sinne syömään ja hengailemaan. :-) Saatiin osoitetiedot, ja ajettiin sitten Ukon kanssa Tornioon ja mentiin oven taakse kolkuttelemaan. Vileksin ilme oli aika priceless, ja ehdottomasti yllättyny. Ei oltu nähty pitkään aikaan!

Kommentit oli luokkaa: "Mitä?! Miten te tänne osasitte tulla? Seurasitteko te meitä?!", haha. Vileksi raukka oli ihan ulalla. Anette teki hyvää pizzaa jota me saatiin mukaan vielä kotiinkin. Oli tosi hauska ilta, ja sen innostamana suunniteltiin, että nähtäis ens viikonloppunakin. 

Ja miksikö täällä atk-luokassa kökin jos sais jo mennä kotiakki? Noh, mulla on liikunnan kurssista vielä kolme suoritusta rästissä, joten mun täytyy osallistua tänään jollekki yhteislenkille. Jos musta ei siis kuulu mitään pitkään, pitkään aikaan, niin en sitten oo ehkä selvinnyt siitä hengissä. Vähän jännittää, että miten tällanen rapakuntonen pullamössöihminen selviää tuosta 75 minuutin juoksentelusta, mutta kaikkea sitä pittää vissiin kokkeilla. :-D

Penkkarit 2012

Tänään oli penkkarit, ja kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, on ollut ihan mahtava päivä!

Rekkojen kyydissä oli ihan jäätävän kylmä, mutta oli se kyllä hauskaakin. Abigaalassa oli mukavaa, ja päivän plussat siitä, että ruokailussa oli lupa etuilla kaikkia muita. :-D Oli kiva kiilata niiden eteen, jotka on jo miljoona kertaa ohittanu mut jonossa. Mwahhaha.

Olin pukeutunut.. Tattadadaaa! Super Marioksi!

Super Mario minä & jääpalloilija Laura.

Jigsaw! 

"Oli ammatti tai ei, lukio 4 vutta vei" :--D

Yks mun tuttu sattui olemaan Pohjolan Sanomilla työharjottelussa, joten se oli lukiolla kuvaamassa abeja, ja olihan se munkin kuvani tuonne posarin nettisivuille päätynyt. :--D Kuvia pääsette katsomaan painamalla tästä.

Nyt kyllä vätystää. Taidan mennä Ukon viereen päikkäreille, ja toivon mukaan jaksan sitten pirteänä lähteä illalla penkkaribileisiin. :-D

Translate: Okay, now I've been Super Mario for a one day. It's damn hard to be an Italian plumber - those mustache really itch! Still, one of the best moments of my life.

Paljon päänvaivaa opiskelupaikoista

Ah, tätä stressin määrää. Tulevaisuutta ja kaksoistutkinnon jälkeistä elämää ajatellessa vatsanpohjaa nipistelee.

Monille tuntuu olevan päivänselvää, että mihin sitä seuraavaksi lähdetään: mitä opiskellaan ja missä. Minulle se ei ole koskaan ollut lainkaan selkeää. Ysiluokalla piti hakea johonkin, enkä tiennyt yhtään mikä minua kiinnostaisi. Niimpä hain Tornion ammattiopisto Lappialle opiskelemaan kuvallista ilmaisua. Kuvataide oli yksi ainoista asioista joka minua peruskoulussa kiinnosti, joten miksipäs ei. Sekin oli kuitenkin sellainen "noh, opiskelen tätä lähimmäksi mieluisaa alaa sen aikaa, kunnes keksin mitä oikeasti tahdon tehdä" -vaihtoehto.

    2008-2009

Tässä sitä nyt pällistellään neljä vuotta myöhemmin, enkä vieläkään tiedä mistään mitään. Tyydyn taas siihen vaihtoehtoon mikä on lähimpänä sitä, mikä minut tekee onnelliseksi. Olen ajatellut ammattikorkeakoulua ja sosionomiopintoja, joissa erikoistuisin varhaiskasvatukseen. Toisinsanoen valmistuisin lastentarhanopettajaksi. Sinänsä ajatus miellyttää, sillä olen ollut työharjoittelussa päiväkodissa, sekä lasten kulttuurikeskus Sarjiksella, ja pidin molemmista paikoista hurjasti. Ihanteellinen olisi juuri työpaikka, jossa molemmat rakastamani asiat voitaisiin yhdistää - taide ja lapset. Tavalliset päiväkoditkin ovat kyllä mukavia. :-)

Ala on siis tiedossa, mutta todellinen murheenkryyni onkin kysymys: missä? Nimenomaan, missä ihmeessä opiskelisin? Mihin kaupunkiin? Kysymys ei olekaan niin yksinkertainen, sillä en halua ajatella vain itseäni. Toisaalta haluan ajatella juurikin itseäni, sillä minulle ei ole niinkään väliä, että missä olen, kunhan Ukko on kanssani samassa kaupungissa. Ja Luntti myös. Nämä asiat ovat kuitenkin vaikeita, sillä meillä molemmilla on suunnitelmat vielä ihan auki. Minulla ja Ukolla siis, Luntti on jo varsin tyytyväinen omaan elämäänsä.

Sosionomiksi voin opiskella jopa kotikaupungissani, Kemissä, mutta muita vaihtoehtoja ovat:

○ Seinäjoki
○ Jyväskylä
○ Vaasa
○ Kajaani
○ Kokkola
○ Lahti
○ Helsinki
○ Oulu
○ Joensuu
○ Pori
○ Rauma

Olen pihalla kuin lumiukko, enkä tiedä lainkaan minne hakisin. Onneksi miettimisaikaa on vielä jäljellä, sillä kevään hakuaika on vasta 5.3.-3.4. 2012.

Kylmä koepäivä.

Hyi ku on kylmä! Sormetkin on ihan punaiset rusinat, ku oon niin jäässä! En kyllä poistu sisätiloista enää koko päivänä. Käväisin siis koululla tekemässä sen terveystiedon kokeen, ja enää ei haittaa kyllä pätkän vertaa etten eilen lukenu tuota koetta varten ollenkaan. Oikeastaan hyvä etten lukenut, sillä tuo oli juurikin sellainen koe missä pärjää ihan vain maalaisjärjellä.

Kysymyksissä piti mm. osata selittää mitä tarkoittaa addiktio, koeputkihedelmöitys ja insesti. Toisessa kohtaa piti osata vaan lukea taulukkoa ja kolmannessa tehtävässä kertoa mitä negatiivisia vaikutuksia alkoholilla on nuorten terveyteen, ja miten nuorten alkoholinkäyttöä saataisin vähennettyä. Tosi höhlää! Hyvä etten lukenut.

Mulla oli kamerakin mukana, mutta ei kovin haluttanut kuvata kun sormet jäätyi noin viidessä sekunnissa.

Pakkasella ei hymyilytä ja hiuksetkin jäätyy, hrr.

Yo-stressiä.

Tämä viikko on ollut henkisesti jotenkin äärimmäisen stressaava. En ole lukenut koeviikkoa varten vielä lainkaan, ja ensimmäiset kokeet alkavat jo ylihuomenna. Koe minulla on jokaiselle päivälle (to, pe, ma, ti, ke, to). Olen stressannut valtavasti myös preleistä, sekä tietysti itse ylioppilaskirjoituksista.

Nyt keväällä kirjoitan äidinkielen, terveystiedon sekä pitkän englannin, enkä oikeastaan tiedä, että mikä noissa tarkalleen ottaen niin hirveästi ahdistaa. Tiedän, että äidinkieli sujuu hyvin, sillä tämän jakson aikana minulla on ollut kaksi kurssia yhtä aikaa, ja olemme tehneet paljon harjoituksia essee- ja tekstitaitokoetta varten. Harjoitusta on siis tullut paljon, ja olenkin alustavasti saanut ihan hyviä pisteitä. Osaamiseni on melkolailla keskitasoa, tai hieman keskitasoa korkeammalla. Kaikki käsitteet ja termit nyt ovat vähän hakusessa, mutta pitää yrittää vielä päntätä kunnolla ennen yo-kokeita!

Englantia olen olen ollut aina hyvä kirjoittamaan, ja harjoitusta olenkin saanut mm. kirjoittelemalla belgialaiselle ystävälleni niin usein kuin mahdollista. Minä en osaa kirjoittaa hollantia, ranskaa enkä saksaa, eikä ystäväni ymmärrä suomea, joten englanti ollut aina se ainoa yhteinen kieli. Olen muutenkin aina ollut kiinnostunut englanninkielestä. Arvosanat ovat olleet yleensä ysejä tai kymppejä, ja kirjoitelmatkin sujuvat jo lähes virheettömästi.

Terveystiedossa sen sijaan olen aivan surkea. Liian paljon asiaa käsiteltäväksi. Päätin ensimmäisenä vuonna, että kirjoitan terveystiedon, koska halusin päästä helpolla. Tiesin, että sen voi kirjoittaa käymällä vain kolme kurssia, joka kuulostikin vaivattomalta. Vaan eipä se helppoa ollutkaan - saatika sitten mielenkiintoista. Ensimmäinen kurssi meni aika lailla nukkumalla takapulpetissa. Tästä edellämainitusta kurssista on aikaa jo 3 vuotta. Arvatkaa vaan muistanko enää mitään? Tällä jaksolla käyn läpi 2. kurssia, mutta 3. kurssi minun täytyy opiskella ihan vain itsekseni. Luku-urakka siis ei ainakaan lopu kesken. Se minua ehkä eniten stressaakin. Niin paljon tekemistä ja niin vähän aikaa. Sen lisäksi olen aika laiska opiskelemaan.

Kaiken tämän stressin lisäksi rahahuoletkin painavat kaikkeen tähän kovin väsynyttä Niinaa. Viime viikolla meille jaettiin yo-tutkintolaskut, ja kyllähän tuo tuota mun tyhjillään olevaa tiliä aika lailla rokottaa. Tässä olen otsa kurtussa pähkäillyt, että millä saan kaiken tämän maksettua. Jostain pitäisi taikoa rahaa myös yo-lakkia, sekä mekkoa varten. Haluaisin hienon mekon.

Toivon mukaan asiat järjestyvät, ja selviän kokeista kunnialla. Ja vaikka mikään muu ei olisikaan kunnossa, niin eväät prelejä varten ainakin ovat! Kävin tänään Ukon kanssa ostamassa leipää ja maistuvia juttuja leivän päälle, sekä tietysti viinirypäleitä ja muita herkkuja. Rypäleitä on ainakin pakko olla mukana preleissä ja kirjoituksissa! :-D

Mutta jospa nyt yrittäisin taas hivuttautua pois tästä tietokoneen äärestä, ja mennä pänttäämään kemiaa ja äidinkieltä. Hei vain, ja tsemppiä muillekin tänä keväänä kirjoittaville!

Pyttipannua ja penkkaripukuja.

Tänään on ollu pitkä päivä! Tai ainakin se on tuntunut siltä. Koulu loppui vasta 15.45, jonka jälkeen lähdin Ukon ja hänen ystävänsä Nikon kanssa ruokaostoksille. Kaikkia kiukutti kaupassa, koska nälkä oli hirmuinen.

Päädyttiin ostamaan kaks pussia pyttipannua ja mennä paistelemaan sitä Nikon luo. Otettiin halvinta pyttäriä, ja siinä oli ihan liikaa perunaa ja liian vähän makkaroita! Ainakin Ukon mielestä. Oikeastaan ne potut onkin parempia, joten ihan hyvä niin päin, haha.

Kävin myöskin hakemassa postista mysteerisen pakettini, joka oli kuin olikin penkkaripuku! Se ei sinänsä ole mikään erikoinen, mutta mun mielestäni se on hauska. Se teki mut myöskin hyvin iloiseksi, joten se kelpaa mulle mainiosti! Olisin periaatteessa saanut osallistua penkkareihin jo viime vuonna (jotkut kaksoistutkintolaiset osallistuvat 3. ja 4. vuonna), mutta liian monella oli sama puku kuin minkä itsekin olisin halunnut, joten päätin jättää pukeutumiset välistä. Selvennän kuitenkin, että en mennyt paikalle alasti.

Näin kaksoistutkinnon viimeisenä vuonna olen saanut huomata ainakin yhden huonon puolen tässä vuotta normaalia pidemmässä opiskelussa, nimittäin sen, että kaikki entiset luokkakaverit ja ystävät ovat valmistuneet jo vuoden ennen minua ja juhlineet omat penkkarinsa (joissa itsekin olin mukana). Itse penkkaribileet mietityttävätkin minua, sillä en juurikaan tunne muita nykyisiä abeja. Pitänee värvätä muita tukijoukoiksi. :D

Myös tässä iässä on kurjia puolia. Lähes kaikki ystävät ovat nimittäin muuttaneet muille paikkakunnille opiskelupaikan tai työn perässä. Osa heistä puolestaan on tälläkin hetkellä armeijassa.


Ps. Asiasta kukkaruukkuun - meille on tullut jostakin kukkakärpäsiä ja ne ärsyttää mua suunnattomasti pörräämällä kirkkaan näytön edessä.

Pps. Taaskaan ei ollut kameraa matkassa mukana, joten kuvat on weheartit.comista. Yritän olla tästä lähtien tarkempi, ja muistaa kuljettaa kameraa mukana!

I base most of my fashion sense on what doesn't itch. -Gilda Radner

En malttanu olla hipeltämättä ja sovittelematta näitä ah - niin kutittavia neuleita, joissa on 15% villaa ja loput akryyliä.

Sitte rönttävaatteet takasin ja lukuhommiin. Oon lukenut tänään hurjat neljä sivua! Mun keskittymiskyky on varmaan yhtä hyvä ko kolibrilla..

I don't love studying. I hate studying. I like learning. Learning is beautiful. -Natalie Portman

Ääh. Lomapäiviä on jäljellä enää kolme. Siis kolme! Mihin se mun loma on oikein vilahtanut? Ja totta kai oon tyypillisesti jättäny kaikki tehtävät näille viimisille lomapäiville, ja nyt hukun kirjotelmiin, monivalintatehtäviin, luetunymmärtämiseen ja pänttäykseen ylipäätään.

Mut lisättiin just ennen joululomaa kemian kurssille, joten kaikki muut oli mua tietysti sen nelisen viikkoa edellä. Niimpä mulle annettiinki tehtäväksi ottaa kaikki muut kiinni loman aikana. Huokaus. Sen lisäks pitäis vielä laatia äidinkielen tekstitaitovastaus, ja tekasta englannin yo-vihkon tehtävät. Piece of nakki.

Nyt ei tarvikkaan enää ku yrittää irtautua tästä tietokonetuolista ja ottaa ne kirjat kauniiseen käteen. Niin, ja voisin myös lukea, enkä vaan istuskella se kirja kädessä.

Kuvat: weheartit.com

Se on muuten jännä, että sillon ku pitäis päntätä niin kaikki muu alkaa tuntua yhtäkkiä paljon houkuttelevammalta. Esimerkiks siivoaminen, huonojen komediasarjojen kattominen, netissä surffailu, syöminen.. Onko muut havainnu tän samaan jutun? :-D

Täällä mää taas jaarittelen. Nyt pitää ryhdistäytyä!