Ramppikuumetta

Noin seitsemäntoista tunnin kuluttua minä olen jo Torniossa ja tutisen luokan edessä yrittäen saada muistikkua USB-porttiin vapisevilla käsilläni. Joko arvaat miksi? Nyt se kauan odottamani ja pelkäämäni hetki on lähestymässä - nimittäin opinnäyte-esitykseni.

Tää mun hermoiluni on jotain ihan uskomatonta! Oon ollut koko päivän ihan hirveä stressipallo ja oonkin jo hermoromahduksen partaalla. Jos jollekulle on jäänyt epäselväksi, niin poden aivan järkyttävää esiintymiskammoa. Taitaa olla peruskoulun aiheuttamat traumat vielä aika tiukassa. :-D Okei, en saisi vääntää tätä vitsiksi. Mulla on tälläkin hetkellä ihan järkyttävä vatsakipu, hikoilen ja palelen yhtä aikaa, sydän hakkaa ja olen aivan paniikissa. Olen yrittänyt puhua ihmisten kanssa ja vakuutella itseäni kaiken maailman hyvin se menee -puheilla, mutta loppujen lopuksi olenkin tainnut vakuutella vain juttukaveriani.

Listaan nyt itselleni syitä miksi tää mun hermoiluni on aivan turhaa:

a) Kellään tuskin on aihetta nauraa mulle, koska se esitys on ihan hyvä
b) Ohjaajat on nähny jo triljoona oppilaiden pitämää esitystä, joten ei ne sitä pidä minään
c) Jos siellä sattuu olemaan muita oppilaita, niin ei ne keskity mun esitykseeni, vaan jännittää omaansa
d) Hei mieti, huomenna tähän aikaan se on jo OHI

Eniten mua tällä hetkellä lohduttaa tuo viimeisin kohta. 5-15 minuuttia siellä luokan edessä pälpätystä ja sen jälkeen se on ohi. O-hi. O-H-I-!

Jostain kumman syystä en oikein saanut vakuutettua itseäni tarpeeksi. Joka ikinen kerta kun ajattelen tulevaa esiintymistä, näen taas itseni pitämässä esitelmää peruskouluaikoinani. Niihin aikoihin olin valmis tekemään mitä vain luistaakseni esitelmien pidosta. Loppujen lopuksi jouduin sinne luokan eteen kuitenkin ja samantien alkoi takarivistä kuulua ilkeyksiä. Mua keskeytettiin koko ajan ja mulle huudeltiin ilkeitä kommentteja.

Nykyään kuvittelen esiintymisen olevan yhtä hirveä tilanne. Lukiossa oli kurssi jonka aikana piti pitää puhe ja kammoksuin sitä ihan hirveästi. Kurssilla oli myös onneksi eräs mukava tyttö joka jaksoi tsempata mua. Istuin toka rivissä ja muistan yhä kun koitti mun vuoroni kävellä sinne puhujanpöntön luokse. Se parin metrin matka tuntui äärettömän pitkältä. Mun kädet ja jalat tärisi, poskia kuumotti, mulla teki pahaa ja ääni värisi. Mulla huimas ihan älyttömän paljon ja yhtäkkiä kaikki asiat mistä mun piti puhua pakeni pois mun päästä. En muistanut yhtään mitään. Suuta kuivasi. En edes nähnyt ketä luokassa oli. Olin täysin lamaantunut jännityksestä ja näin vain kirkkaita välähdyksiä. Yritin kerätä itseni ja turvauduin mun kattaviin muistiinpanoihini ja aloin puhua. Yhden kerran kävi niin, että ajatus katkesi kesken lauseen. En muistanut mitä olin sanonut aiemmin, ja jostakin piti jatkaa. Se hiljaisuus tuntui ikuisuudelta. Kun puhe oli ohi, siitä keskusteltiin vielä koko luokan kanssa. Opettaja kysyi, että jännittikö mua yhtään ja vastasin sille, että ihan hirveästi. Opettaja tokaisin siihen, että: "Ai, ei sitä kyllä yhtään huomannut", ja muut sanoi samaa. Se oli tosi outo tilanne. Oliko tuo kaikki tosiaan vaan mun päässä?

Sen puheen jälkeen oli hyvä olo, mutta joka kerta kun on taas uusi esiintymistilanne, niin käyn kaiken tän läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Kuinka typerää. Nyt pitää vaan yrittää rauhoitella itseään. Tää kirjoituskin on lähinnä mua itseäni varten. Olo on jo ihan erilainen kuin silloin kun puolituntia sitten aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä. Sydämen syke on hieman tasaantunut, eikä tunnu enää yhtään niin pahalta. Ehkä tää vielä tästä.

Ps. Anteeksi tää pitkä teksti ilman kuvia

Onko siellä ruudun toisella puolella muita jotka kärsii ramppikuumeesta?



Translate: My thesis is finished now and tomorrow I must go to my school and present it. I'm so nervous!