Myrsky vesilasissa

Havahduin tänään siihen, että makasin sängyllä itkemässä. En edes tarkallen ottaen ymmärrä miten siihen päädyin, mutta siinä olin ollut jo yli puoli tuntia tekemättä yhtikäs mitään. Olo oli toivoton, voimaton, ahdistunut ja kaikkea muuta siitä välimaastosta. Tunnistin fiiliksen, se oli se sama pirulainen joka kyläili luonani viime vuonnakin näihin samoihin aikoihin. Luin äsken viime vuonna kirjoittamni teksin, ja vaikkei se voimakas ollutkaan, muistan yhtä mitä silloin tunsin, vaikkakin silloin tilanne oli hieman erilainen.

"Yhtäkkiä alkoi ahdistaa. Kaikki tuntui olevan niin pirun hyvin, mutta silti niin kauhean huonosti."

Viime kesänä seurasin vierestä kun kaikki ystävät, kaverit ja tuttavat sai tietää päässeensä opiskelemaan kuka mihinkinpäin Suomea. Ne oli kaikki niin onnellisia ja niillä oli elämä edessä, ne oli jättämässä meidän pienen kotikaupungin ja minut. Ne etsi innoissaan asuntoja tulevasta kotikaupungistaan ja jännitti millaisia uudet opiskelukaverit mahtoivat olla. Olin ihan sekaisin, koska yritin kovasti olla iloinen muiden puolesta, mutta syvällä sisimmässäni mietin vain itseäni ja sitä kuinka mulla ei olisi mitään odotettavaa. Jaksoin seurata tuota rumbaa sivusta tovin, jonka jälkeen romahdin ihan täysin. Mua ahdisti niin, että tuntu ko sisuskalut ois yrittäny pyrkiä ulos. Hirvee humina päässä ja pala kurkussa. Olin hiljaa, lasittuinein silmin ja kyyneleet silmäkulmissa, mutta silti tuntu niinkö oisin sisälläni huutanu kurkku suorana.

Olo oli totaalisen jumittunut ja tunsin luoneeni itselleni vankilan, josta ei ollu pois pääsyä. Yritin selittää Tatulle kuinka huono olo mulla oli, ja koitin keksiä ties mitä pikaratkaisua ongelmaan. Halusin lähteä reilaamaan ja paeta ongelmia maailmalle. Se ei kuitenkaan onnistunu. Olo oli ihan toivoton, enkä muista millon mulla ois menny niin huonosti, olin ihan pohjalla. Myöhemmin saatiin tietää, että Tatu saiki Oulusta opiskelupaikan. Mietittiin, että mitäs nyt, mutta päätös oli kyllä ihan selvä. Olin tosi helpottunu ja hetken aikaa tuntu niinkö kivi ois vierähtäny sydämeltä. Olin niin tyytyväinen, että minäki pääsin eteenpäin, eikä mun tarvinu jäädä Kemiin "yksin".

Kai nää asiat on pyöriny mulla taas viime aikoina päässä.. Jotenkin tajusin, että vaikka meninkin eteenpäin kartalla, oon kuitenkin taas lähtöpisteessä. Oon asunut täällä kohta vuoden, enkä oo vieläkään saanut yhtään kavereita. Toivoin opiskelupaikkaa niin kovasti, koska ajattelin, että siellä on sentään saman ikäisiä ihmisiä kuin minä - ehkä jopa saman henkisiä jos hyvä tuuri käy. Jäin kuitenkin tyhjänpäälle, mutta melko pian sain onneksi töitä. Oon tosi onnellinen tuosta meidän työporukasta, koska kaikki siellä on niin mukavia ihmisiä, mutta oonhan mää huomattavasti nuorempi kuin muut siellä. Töistäkään en siis ole saanut seuraa vapaa-ajaksi. Kai se jotenkin taas iski.. Pääsykokeet meni päin persettä ja hyvin todennäkösesti jään taas ilman opiskelupaikkaa. Pää lyö ihan tyhjää ja mietin taas, että mitäs nyt? Mitä mä nyt teen? Mihin meen? Mulla on niin paljon kysymyksiä joihin en osaa vastata. 

Oon yrittäny niin kovasti tarrata kiinni kaikkiin iloisiin ja onnellisiin asioihin, mutta jotenki ne vaan tuntuu valuvan sormien välistä, enkä saa niistä otetta. Ainoa mikä jää jäljelle on ahdistus ja stressi. Kai tää nyt vaan vie oman aikansa.

Ens kerralla vain ilosia asioita, I promise.

Ärinää ja murinaa

Tännään on kyllä ollu semmonen ahistuspäivä, että oksat pois. Aurinkoisesta säästä huolimatta näen vaan synkkiä pilviä ja kaikki kiukuttaa, ärsyttää tai vähintäänkin ahdistaa. Yritin muka siivota, mutta en jaksanutkaan tehdä hommaa loppuun. Yritin meikata ja tajusin, että hitto vie, en minä vain osaa - mikään ei onnistu. Hiuksia en tässä mielen tilassa edes yrittänyt laittaa. :-D Onnistuin saamaan ukonkin kanssa riidan aikaiseksi ja meillä pidettiin tänään mykkäkoulua, mitä nyt tiuskittiin välissä. Kaupat menee kiinni puolen tunnin päästä, mutta en vaan saa itseäni raahattua tuonne 30 metrin päähän.

Tänään ois Tivolissa Stigin keikka, mutta en uskalla iloita siitä vielä, koska ei olla ostettu lippuja etukäteen. Mun tuurilla jäädään ilman lippuja ja sitten saan tömistellä mörrimöykkynä pitkin kaupunkia. Ehkä nyt ois taas asenteen vaihdos paikallaan, ja pitäis noudattaa yhden pikkupojan antamaa neuvoa: "känkäränkkä ei auta kettään", viisas poika. Nyt hymyä huuleen ja sinne kauppaan.

Valintoja, valintoja

Huhhuh. Vaikka oon kylpytakki päällä koko aamun hengaillutkin, niin tää sunnuntai on kyllä ollut kaikkea muuta kuin rento! 

Tänään päätin vihdoinkin tarttua härkää sarvista, istahtaa koneelle paperikasoineni ja surffailla kohti yhteishakuja. Mulla jännitti niin, että maha oli kipeä ja oksetti. Mielessä kytee pelko, entä jos minua ei valita tänäkään vuonna? Yritin pohtia mielessäni vielä vaihtoehtoja, vaikka valintani olivatkin jo melko selkeät. Tuo yhteishakulomakkeiden täyttäminen on jotenkin ihan hirveän ahdistavaa. Pikkutekstien tapitusta, keskiarvojen laskemista ja itsensä typeräksi tuntemista. Hyih, puistattaa. Onneksi urakka on nyt ohi.. Vielä pitäisi lähettää kopiot todistuksista oppilaitoksille ja se ois sitten siinä.

Nyt oikeasti kaikki peukut ja pottuvarpaat pystyyn, että pääsisin tänä vuonna opiskelemaan! Mun on ihan pakko päästä! Ootteko te hakenu jo yhteishaussa? Mitä ajattelitte lähteä opiskelemaan? :-)

Mutta lopuksi vielä vähän hyviä uutisia: pääsin töihin kouluavustajaksi eskariin ja eka työpäivä on huomenna! Hitsit miten mua jännittää!

Autoilujuttuja.

Tänään pitää taas hypätä bussiin ja matkustaa Kemiä kohti. Mua hermostuttaa, pelottaa ja jännittää ihan hirveästi! Tunnen itseni tällä hetkellä ehkä maailmaan tolloimmaksi henkilöksi, koska torstaina on mun kolmas inssi. Siis KOLMAS. Oon sössiny sen jo kahdesti. Tosin pahinta oli se, että viime kerralla tosiaan luulin ajon loppuun saakka, että nyt sain sen kortin. Se virhe, jonka takia en korttia saanut, oli ihan mitätön! Olin oikeasti ihan puulla päähän lyöty.

Ajoin koko autokoulun semmosella pienehköllä Volkswagen Golfilla, mutta tottahan mulle sattui niin, että ennen mun (ensimmäistä) inssiä se auto pitiki viedä huoltoon, joten jouduin ajaa semmosella hirviän kokosella Volkswagen Touranilla. Ajaminen tuolla tuntu ihan hirveän hankalalta, koska tuo oli oikeasti niin paljon isompi, että mulla oli vaikeuksia hahmottaa, että ajanko edes oikella kaistalla. Sainkin palautetta liian leveälti ajamisesta. Se virkailija käytti muistaakseni sanoja: "viet tiellä enemmän tilaa kuin turistibussi" :--D

Nyt oon jokusen ajotunnin tuolla huristellut, mutta on se hankalaa vieläkin. Nyt kaikki oikeasti peukut ja pottuvarpaat pystyyn, että saan sen kortin nyt tällä yrityksellä. Kolmas kerta toden sanoo, eikö se näin menny? Haha. Suurten pettymysten lisäksi tää kämmäily on tullut mulle todella kalliiksi. Lisäajotunnit, uusi inssi (55 euroa/yritys) sekä matkat Oulu-Kemi-Oulu -välillä tulee melkoisen kalliiksi, ja oon tällä hetkellä köyhä kuin kirkonrotta. Mua harmittaa miks työttömille ei oo mitään alennuksia matkustamisessa. Onneks mulla on ihana perhe ja mahtavat sukulaiset, jotka on auttanu mua hurjasti!

Ei kai tässä auta ko yrittää jättää nää turhat hermoilut Ouluun ja lähteä avoimin mielin nyt yrittämään uudestaan. Let's hope for the best!

Ihime avautumista

Eilen illalla palasin reissussa rähjääntyneenä takaisin Ouluun. Eilinen päivä meni itkua tihrustellessa. En saanu ajokorttia, mulla oli ikävä ukkoa ja kisuja, eikä kotiinpaluukaan tuntunu järjestyvän millään. Onneks sain kuitenkin rahat kotimatkaan, vaikka se tulikin odotettua kalliimmaksi. Eb ei tosiaan oo siististi cool. Oon niin vihanen Pelle Miljoonalle ko se on valehellu mulle niissä mainoksissa.    :-D Tästä lähtien kuljen Salmelalla, vaikka se kuinka kolisis.

Olin mun isän ja veljen luona pari yötä, ja sillä välin täällä Oulun kodissa tuntuu kuin jokin olis muuttunut. Kun lähdin täältä viimeksi, halusin päästä takaisin mahdollisimman pian. Täällä kaupunki tuntu kotoisalta, ja vaikka en tunne täältä ketään, en tuntenu itseäni kuitenkaan yksinäiseksi. Nyt tuntui toisenlaiselta.

Sillä välin kun olin poissa, Tatu aloitti koulut. Se ei saanut ainoastaan paria kaveria, vaan kokonaisen kaveriporukan - ja aika laajan sellaisen. Ja niillä on tänään ensimmäiset opiskelijabileet. Vaikka oonkin ukon puolesta hirmu onnellinen, niin samalla mulla itselläni on hirveän tyhjä olo. Mulla ei ole täällä mitään. Oon nyt ensimmäistä päivää kotona yksin, ja tajusin, että tätä se on tästä eteenpäinkin, ellen saa töitä tai opiskelupaikkaa.

Ihan kuin seuraisin muiden kuohuvaa ja värikästä elämää vain sivusta. Kun nää ajatukset pyörii mun päässä, niin tunnen hirveää syyllisyyttä. Ihan kuin en saisi ajatella näitä asioita, koska ne on hirveän itsekkäitä. Jos muilla menee hyvin, niin eihän se oo multa pois. Miks musta sitten välillä tuntuu siltä?

Mulla on paljon kysymyksiä joihin en osaa vastata. Tiedän kuitenkin, että ei ne asiat parane rypemällä itsesäälissä. Ensimmäisenä ajattelin hoitaa nyt raha-asiat kuntoon ja siitä syystä pitääkin marssia tänään työkkäriin ja Kelalle. Jostakinhan se on aloitettava. Maanantaina mun on taas palattava Kemiin, koska mulla on uus inssi. Tällä hetkellä tuntuu, että oon aika pohjalla, mutta ei se auta ku yrittää saada tuulta siipien alle.

Translate: Feeling as lonely as a cloud..

Myrsky vesilasissa.

Tänään on ollut tosi ristiriitainen päivä. Aloitin aamuni ihan superilla herätyksellä, nimittäin postimies rimpautti meidän ovikelloa ja toi mulle ylläripaketin tutuiltani Belgiasta! Paketti oli täynnä ihania lahjoja ja suklaata, mutta kerron teille niistä erikseen myöhemmin. Ne ansaitsee ihan oman postauksensa. :-) Olin iloinen ja intoa täynnä ja ajattelin itsekseni, että: "Tästä ei voi tulla huono päivä."

Iltapäivästä mun piti suunnata kaupungille, koska mulla oli autokoulussa tripla teoriatunnit. Meinasin nukahtaa kymmenen minuuttia kestävän hirvivideon aikana ainakin kolmesti. Tuntien päätyttyä kävelin yksikseni pitkin Kemin katuja ja kerrankin oli aurinkoista, enkä tarvinut edes takkia. Yhtäkkiä alkoi ahdistaa. Kaikki tuntui olevan niin pirun hyvin, mutta silti niin kauhean huonosti. Monet ovat saaneet tänään tulokset kouluilta, ja tuntui, että kaikkialla oli innosta hihkuvia ihmisiä, jotka huutelivat kuka pääsi minnekin kaupunkiin opiskelemaan ja kenellä on niin ja niin monta päivää aikaa etsiä uusi asunto vieraasta kaupungista. Kaikki niin innoissaan.

Selasin puhelimella Facebookia ja sama meininki sielläkin. Niin monet tutut ja kaverit suuntaavat pian kohti uusia seikkailuja. Uusia opiskelupaikkoja ja uusia tuttavuuksia. Tässä vaiheessa tuntui jo siltä, että jokainen soluni kärsi ahdistuksesta ja masennus tursui jo ihohuokosistakin. Oli pakko pysähtyä. En voinut olla miettimättä, että entäpäs sitten minä? Mutta nyt pitäisi olla kuitenkin ihan hirveän iloinen kaikkien koulupaikan saaneiden puolesta, sillä he ovat kaikki varmasti sen ansainneet. Mulla ei ole oikein mitään mitä odottaa. Ihan kuin olisin yksin täällä Kemissä. Tyhmä välivuosi. En minä tätä olisi halunnut. Kun on opiskellut koko pienen elämänsä, tuntuu ihan hirveän vaikealta totuttautua ajatukseen, että syksyllä ei tarvikaan palata koulupöydän ääreen. Sama kun yrittäisi totutella jääkylmään meriveteen.

Vieräytin kaupungissa muutaman kyyneleen, vaikken olisi halunnutkaan. Ukko kuitenkin yritti lohduttaa sanomalla, että: "Heei, me ollaan vielä nuoria. Meillä on koko elämä aikaa!" ja "Pistetään me paremmaksi, muutetaan vaikka Kiinaan!" Täytyy myöntää, että mua alkoi vähän naurattaa. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että enhän minä tänne nyt YKSIN jää. Kaikki on taas ihan hyvin. Äh ja pöh! Seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa vain iloisia asioita!

Nyt aion itsekin piristyä ja katsoa YouTubesta Jenna Marblesin videoita. Niitä katsellessa ei voi olla surullinen. :-D Kannattaa käydä tsekkaamassa, laitan yhden tännekin:

Translate: This hasn't been very great day for me. I've been thinking about my future and it's totally blank for me. I have no idea what to do. I don't wanna be sad tho, so I'm trying to cheer myself up by watching funny videos. :-D

Välivuosi.

Oon niin pettyny itteeni. Tälllä hetkellä olo tuntuu aika tyhjältä. Oon vaan istunut paikallani ja tuijottanut tyhjyyteen.

Oon oottanut Oulun ammattikoekakoulun pääsykoekutsuja kuin kuuta nousevaa, ja tänään sain sieltä kirjeen. Olin ihan onnesta soikeana, koska oletin kuoren sisältä löytyvän kutsun pääsykokeisiin, mutta sen sijaan sieltä löytyvätkin sanat: "Kiitos osallistumisestasi ammattikorkeakoulujen nuorten yhteishakuun. Valitettavasti sinua ei voida ottaa huomioon opiskelijavalinnassa. Syy: pisteesi eivät riittäneet."

Kyllähän mää tiedostin sen, että opiskelupaikan saaminen tuolta oli tosi epätodennäköistä, mutta jotenki olin koko ajan jo kuvitellut itseni sinne kouluun. En ollut edes ajatellut muuta. Mutta mitä nyt? Ollaan lykätty Ouluun muuttoa hieman edemmäs, ainakin toistaiseksi. Musta tuntuu, että oon jo ikään kuin luovuttanut. Huomaan ajattelevani, että mitä mää tuolla toisessa kaupungissa teen kun en tunne sieltä ketään? Miten muka voisin tutustua ihmisiin, jos en pääse edes opiskelemaan? Työpaikan saaminen mun koulutuksella tuntuu olevan lähes mahdotonta. Enkä oo niin hirveän innoissani edes tästä omasta alastani, niin inhottavalta kuin se tuntuukin myöntää itselleen - saatika muille.

Kuitenki lasten kanssa työskentely on se, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Ois vaan mukavaa plussaa, jos pystyisin jotenki yhdistämään sosiaalialan ja kulttuurialan keskenään. Olen kiinnostunut lastenkulttuurista, joten voinkin nähdä itseni sellaisten asioiden parissa tulevaisuudessa. Tällä hetkellä tuo tulevaisuus vaan tuntuu olevan kovin kaukana..

Mun päässäni pyörii kysymys: mitä ihmettä mä teen?

Ei auta ko oottaa, että mun ukkoseni tulee töistä kotiin. Tarvin ison halin.

Kiirettä pitää

Nyt on jo viikko näköjään vierähtänyt edellisestä visiitistäni täällä blogin puolella. Jos väittäisin, ettei kirjoittaminen ole käynyt tämän viikon aikana mielen vieressäkään, valehtelisin. Lähes joka päivä ole miettinyt, että tänään pitäisi kirjoittaa, mutten yksinkertaisesti ole jaksanut tai ehtinyt. Viikon aikana on sadellut niin hyviä kuin huonojakin uutisia. Hyvinä mainittakoon vaikka se, että valmistun nyt parin viikon päästä ylioppilaaksi ja kuva-artesaaniksi! Juhlat tiedossa siis! Harmi vaan, että tulee tosi kiire juhlien järjestämisessä. En ole vielä lähettänyt edes kutsuja, saatika sitten tehnyt niitä.

Tilasin eilen Fredriksonilta kaksoistutkintolakin ja toivonkin, että se ehtisi tulla ajoissa. Tuohan on muuten samanlainen kuin tavallinen yo-lakki, mutta mustan samettinauhan tilalla on violettia. Ompahan vähän erilainen kuin muilla. :-)

Seuraavat pari viikkoa saattaa olla täällä blogin puolella melko hiljaisia, koska mulla on ihan älyttömän paljon tekemistä vielä ennen juhlia. Pidän juhlat näillä näkymin isän luona, joten tekemistä on vielä enemmän. Voisinkin tehdä itselleni jonkun alustavan to do -listan:

1. Osta materiaalit kutsuja varten ja askartele kutsut, niin joo, lähetä ne myös

2. Suunnittele juhlien menu

3. Osta pikkulaukku (ja ehkä kengätkin)

4. Käy kampaamossa leikkauttamassa ja värjäämässä hiukset

5. Käy varaamassa valokuvaamosta aika

6. Etsi asuntoja!

7. Pakkaa muuttoa varten

8. Siisti pihaa! 

Tuo viimeisin kohta ei kuulosta pahalta, mutta voi veljet, sitä se on. Meidän piha on kuin kaatopaikka. Sinne nyt on vuosien varrella kerääntyny kaikenlaista romua vanhoja autoja. Kaiken lisäksi koko aita on hajonnut/lahonnut talven aikana. Osa siitä pitäisi irrottaa ja viedä pois, ja osa taas pitäisi koittaa saada pystyyn. Sen lisäksi kaikki romut pitäisi kerätä roskalavalle ja hävittää. Ja kiitos näiden sateiden, koko piha on ihan mudassa. Äh! No, vielä on pari viikkoa aikaa, kyllä tää tästä.. :-D

Ramppikuumetta

Noin seitsemäntoista tunnin kuluttua minä olen jo Torniossa ja tutisen luokan edessä yrittäen saada muistikkua USB-porttiin vapisevilla käsilläni. Joko arvaat miksi? Nyt se kauan odottamani ja pelkäämäni hetki on lähestymässä - nimittäin opinnäyte-esitykseni.

Tää mun hermoiluni on jotain ihan uskomatonta! Oon ollut koko päivän ihan hirveä stressipallo ja oonkin jo hermoromahduksen partaalla. Jos jollekulle on jäänyt epäselväksi, niin poden aivan järkyttävää esiintymiskammoa. Taitaa olla peruskoulun aiheuttamat traumat vielä aika tiukassa. :-D Okei, en saisi vääntää tätä vitsiksi. Mulla on tälläkin hetkellä ihan järkyttävä vatsakipu, hikoilen ja palelen yhtä aikaa, sydän hakkaa ja olen aivan paniikissa. Olen yrittänyt puhua ihmisten kanssa ja vakuutella itseäni kaiken maailman hyvin se menee -puheilla, mutta loppujen lopuksi olenkin tainnut vakuutella vain juttukaveriani.

Listaan nyt itselleni syitä miksi tää mun hermoiluni on aivan turhaa:

a) Kellään tuskin on aihetta nauraa mulle, koska se esitys on ihan hyvä
b) Ohjaajat on nähny jo triljoona oppilaiden pitämää esitystä, joten ei ne sitä pidä minään
c) Jos siellä sattuu olemaan muita oppilaita, niin ei ne keskity mun esitykseeni, vaan jännittää omaansa
d) Hei mieti, huomenna tähän aikaan se on jo OHI

Eniten mua tällä hetkellä lohduttaa tuo viimeisin kohta. 5-15 minuuttia siellä luokan edessä pälpätystä ja sen jälkeen se on ohi. O-hi. O-H-I-!

Jostain kumman syystä en oikein saanut vakuutettua itseäni tarpeeksi. Joka ikinen kerta kun ajattelen tulevaa esiintymistä, näen taas itseni pitämässä esitelmää peruskouluaikoinani. Niihin aikoihin olin valmis tekemään mitä vain luistaakseni esitelmien pidosta. Loppujen lopuksi jouduin sinne luokan eteen kuitenkin ja samantien alkoi takarivistä kuulua ilkeyksiä. Mua keskeytettiin koko ajan ja mulle huudeltiin ilkeitä kommentteja.

Nykyään kuvittelen esiintymisen olevan yhtä hirveä tilanne. Lukiossa oli kurssi jonka aikana piti pitää puhe ja kammoksuin sitä ihan hirveästi. Kurssilla oli myös onneksi eräs mukava tyttö joka jaksoi tsempata mua. Istuin toka rivissä ja muistan yhä kun koitti mun vuoroni kävellä sinne puhujanpöntön luokse. Se parin metrin matka tuntui äärettömän pitkältä. Mun kädet ja jalat tärisi, poskia kuumotti, mulla teki pahaa ja ääni värisi. Mulla huimas ihan älyttömän paljon ja yhtäkkiä kaikki asiat mistä mun piti puhua pakeni pois mun päästä. En muistanut yhtään mitään. Suuta kuivasi. En edes nähnyt ketä luokassa oli. Olin täysin lamaantunut jännityksestä ja näin vain kirkkaita välähdyksiä. Yritin kerätä itseni ja turvauduin mun kattaviin muistiinpanoihini ja aloin puhua. Yhden kerran kävi niin, että ajatus katkesi kesken lauseen. En muistanut mitä olin sanonut aiemmin, ja jostakin piti jatkaa. Se hiljaisuus tuntui ikuisuudelta. Kun puhe oli ohi, siitä keskusteltiin vielä koko luokan kanssa. Opettaja kysyi, että jännittikö mua yhtään ja vastasin sille, että ihan hirveästi. Opettaja tokaisin siihen, että: "Ai, ei sitä kyllä yhtään huomannut", ja muut sanoi samaa. Se oli tosi outo tilanne. Oliko tuo kaikki tosiaan vaan mun päässä?

Sen puheen jälkeen oli hyvä olo, mutta joka kerta kun on taas uusi esiintymistilanne, niin käyn kaiken tän läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Kuinka typerää. Nyt pitää vaan yrittää rauhoitella itseään. Tää kirjoituskin on lähinnä mua itseäni varten. Olo on jo ihan erilainen kuin silloin kun puolituntia sitten aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä. Sydämen syke on hieman tasaantunut, eikä tunnu enää yhtään niin pahalta. Ehkä tää vielä tästä.

Ps. Anteeksi tää pitkä teksti ilman kuvia

Onko siellä ruudun toisella puolella muita jotka kärsii ramppikuumeesta?



Translate: My thesis is finished now and tomorrow I must go to my school and present it. I'm so nervous!

Kurjat sadepäivät

Sateista huomenta päivää!

Ulkona on taas sumuista, harmaata ja kosteaa. Jos mun motivaatio ois jotain minkä vois nähdä, niin se näyttäis varmaan kutakuinkin samalta - tai sitten joltain pölyiseltä ja kuivahtaneelta köntiltä.

Tää viikko on ollut täynnä pieniä iloja, mutta myös suuria pettymyksiä. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että nuo pettymykset vie voiton ja vellon taas täällä pohjamudissa.

Yks mun parhaista ystävistä muutti eilen n. 180 kilometrin päähän, enkä edes ehtiny nähdä sitä ennen tuota muuttoa, vaikka tarkotus oli. Oon tällä viikolla pohtinut myös paljon meidän perhekuvioita ja tullut siihen tulokseen, ettei äiti taida ajatella meitä kovinkaan paljoa. Meillä ei oo hirveän läheiset välit ja kenties siitä johtuen en esitellyt sitä täälläkään. Ollaan asuttu aina samassa kaupungissa, mutta silti ollaan nähty vaan muutama kerta vuodessa - jos sitäkään. Nää asiat aina pulpahtaa mieleen syntymäpäivien aikoihin..

Mutta äh, Lauraa tulee kyllä ikävä. Toivottavasti nähdään vielä ennen valmistujaisia. Ja kesällä pitää ehdottomasti nähdä myös piknikin merkeissä!

                                                       Laura ja minä. Tammikuu 2010, Lukion käytävä

Laura ja minä. Tammikuu 2011, Lukion ruokala

Opinnäytetyö stressaa mua valtavasti. Se saa jopa Wordin käytön tuntumaan ylivoimaiselta! En yksinkertaisesti jaksa, enkä osaa, enkä halua. Lähetin keskeneräisen version tuosta mun opparista kahdelle opettajalle, ja siihen pitäis tehdä aikapaljon muutoksia. Ahdistaa. Kaiken tän keskellä mun pitää yrittää Tatun kans sumplia nuita meidän muuttokuvioita, mutta kaikki tuntuuki yhtäkkiä taas niin hankalalta. Oon nyt eilisen päivän ja tän aamun kattellu asuntoja, mutta ei siitä vielä mitään hyötyä oo ko pitäis katella semmosia jotka vapautuu 1.7, mutta eihän niitä vielä näy. Pitää malttaa odottaa.

Nyt täytyy yrittää pitää mukavista asioista kiinni ja keskittyä niihin, eikä vaan lölliä masentuneena. Yritän tehdä tänään jotain kivaa.

Mulla on pahoja aavistuksia, mielessä tämän tästä

Viime päivinä..

Kyllä vaan. Elämä tuntuu äärimmäisen tasapaksulta, mutta silti niin kovin pelottavalta. En muista koska olisin viimeksi ollu näin kauhuissani ajatellessani tulevaisuutta. Edessä häämöttävät muuttohommat ahdistaa ja oon alkanut yhtäkkiä stressaamaan myös niitä tulevia pääsykokeita. Haetaan Tatun kans molemmat Oulun ammattikorkeakouluun, mutta sain vasta eilen tietää ne meidän koulut onkin ihan eri paikoissa. Luulin, että ne ois edes samalla alueella, mutta ei. Itkua tihrustelin taas. Vaikka kaikki on ihan hyvin, niin silti tuntuu siltä että seinät kaatuu päälle. Eikö ookki tyhmää? Pitää nyt yrittää ravistella tää olotila pois ja koittaa piristyä. Telepaattista energiaa otetaan vastaan!

"Mä otan kaiken aina todesta vaikka mikään ei oikeastaan kiinnosta

Haluan vain rakastaa, mutten jaksa nostaa mun luomia

Kun suljen silmät kuulen huudon: juokse

Yli veden, kadonneen saaren luokse

Ja minä alan juosta, mut veri, se pakenee päästä

Kuu taivaalla loistaa, ja heijastuu jäästä

Mulla on pahoja aavistuksia, mielessä tämän tästä

Enpä taida hengissä selvitä elämästä"

Ps. Oon kuunnellut viime aikoina paljon tuota Pariisin Kevään 'Saari' biisiä. En tykkää kyseisestä bändistä tippaakaan, mutta jostain syystä tuon kappaleen sanat kiehtoo mua ja jollain tasolla samaistun niihin. 

Translate: Last days haven't been that good. Sigh.

Samat kuviot, ennen ja nyt.

Nyt jos milloinkaan, huomaan kuinka alhainen stressinsietokyky mulla on. Oon ollut aiemmin jopa melko innoissani näistä meneillään olevista yhteishauista, mutta nyt kun pitäisikin jo pian lähettää hakemus, niin stressi sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Onneksi minulla on ukko, joka ottaa asioista selvää, ja onneksi en aloittanut täyttelemään hakemusta vasta viimeisenä hakupäivänä puolta tuntia ennen hakuajan päättymistä. En ole saanut vielä lomaketta lähetettyä, sillä koko ajan löytyy joku este tai hidaste tuossa aluksi niin simppeliltä vaikuttavassa lomakkeessa. Itse olen takertunut siihen työkokemus kohtaan.. Edellinen työnantajani ei tehnyt asioita minulle helpoksi, eikä kyseinen yritys (vai pitäisikö sanoa henkilö) sitä tee minulle nytkään. Jokainen ansaitsemani piste on minulle tärkeä, enkä kyllä halua menettää ainuttakaan vain tuon edellisen työpaikkani yhteistyöhaluttomuuden vuoksi.

Kevät 2011.

Kuulin vasta eilen, että kyseisestä yrityksestä saamani työtodistus ei kelpaa AMK:n valintakokeessa, joten minun täytyy alkaa selvittämään asiaa. Purskahdin itkuun saman tien. En kyennyt hoitamaan asiaa vielä eilen, mutta hetki sitten otin puhelimen käteeni, ja näppäilin ruutuun numeron tärisevin kätösin. En soittanut  entiselle esimiehelleni, ja ajatus siitä lohdutti vähän. Soitin firman vaihteeseen, jossa puheluni yhdistettäisiin sille henkilölle, kuka pulmani osaisi parhaiten ratkaista. Yritin tavoitella palkanlaskijaa, mutta kenelle he minut yhdistivätkään? Entiselle esimiehelleni tietenkin. Hän ei kuulostanut järin tyytyväiseltä. Samalla hetkellä kun kuulin hänen äänensä, olin myöskin varma, etten saisi asiaani hoidettua - ainakaan niin nopeasti kuin minun tarvitsisi. Sain osakseni tympääntyneitä huokaisuja ja tiuskimista. Pyysin tietää palkanlaskijan nimeä tai puhelinnumeroa, mutta sain vain vastauksen: "Minä laitan itte sille viestiä", mutta oli se kuultu ennenkin. Se ei takuulla muista hoitaa asiaa. Tein heille myöskin osoitteenmuutoksen jo yli puoli vuotta sitten, ja silti he lähettävät postinsa aina edelliseen osoitteeseeni. Tuskin tulee oikeaan paikkaan tälläkään kertaa, ja se hidastaa prosessia entisestään.

Kesä 2011. Kauas on viime vuodesta tultu, niin ainakin luulin.

En tiedä taas mitään. Tärisyttää, ahdistaa, itkettää. Heidän takiaan olen jo aikaisemmin vierättänyt kyyneleitäni enemmän kuin tarpeeksi, enkä olisi uskonut, että niin käy vieläkin.

Toivottavasti kaikki järjestyy ja pääsen jo eroon tästä kaikesta. Uusi kaupunki, uusi koulupaikka, uusi alku. Toivon niin. Uskon niin.

Kevät 2012

                                  " Sulla on matkalippu toiseen maailmaan - tää mesta ei oo sun kokoses."

Nostotoimeksiantosi on vastaanotettu.

Kuuletko tuon hiljaisen huminan? Älä huoli, se on vain minun pankkitilini joka humisee tyhjyyttään. Ahdistaa ja ärsyttää, että jouduin taas kerran turvautumaan opintolainaan. En tykkää olla velkaa, mutta mielummin kai sekin kuin nähdä nälkää tai olla käymättä yhtikäs yhtään missään.

Tänään oli stressaava päivä niin töissä kuin kotonakin. Työilmapiiri oli tänään jokseenkin ahdistava ja kotona oli  hirmuinen kiire siivota, sillä vuokranantaja oli tulossa kyläilemään ja varmistamaan, että paikat on kunnossa. Se toi mukanaan myös uutisia: vuokra nousee, halleluja yhtiövastikkeet! Tällä hetkellä sarkasmikin maistuu kitkerälle.

Päänvaivaa aiheutti myös se, että meillä ei saisi olla tässä asunnossa eläimiä, mutta Luntti sattuu kuitenkin olemaan semmoinen. Mietittiin, että mihin me se viedään piiloon, mutta annettiin sen vaan olla kotona ja otettiin rennosti. Keiteltiin tädille kahvit, eikä se pistänyt Luntistakaan pahakseen, katsoi vain ja totesi, että: "Ai, teilläkö on kisu", ja jatkoi omien asioidensa sepostamista. Huh!

 Meiän Luntti se poseeraa niin naisellisesti.

Hassua miten sitä tuleekaan stressattua kaikesta aina etukäteen ihan kamalasti, mutta jälkikäteen saa aina huomata, että eihän tuo nyt niin kamalaa ollutkaan. Loppujen lopuksi elämä on aika kivaa, mun pitäis vaan vielä oppia sisäistämään se kunnolla.


Translate: Nah.. I'm a little depressed about my financial situation, but I'll manage, as always.

Tyhmä möllykkä

Äh ja pöh. Tietokonetta meillä ei ole vieläkään, joten kuvia ei tipu ja tekstiäkin irtoaa hyvin niukasti.

Lähdettiin kyläilemään mun ämmin luo maanantaina, ja takaisin kotiin palasimme keskiviikkoiltana. Maalla oli ihanaa, ja maailman murheet eivät minua sieltä tavoittaneet. Siellä en murehtinut opinnäytetöistä, ylioppilaskokeista, yhteishauista, enkä tulevaisuudesta ylipäätään. Kotiinpaluun jälkeen olen ollut ahdistunut, ja ehkä jopa hieman masentunut.

Murehdin tulevaisuutta ja ajattelen menneisyyttäni kaihoisin mielin. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ihmismöllykäksi, joka ei saa mitään aikaan. On ollut myös paljon ahdistavia kökköpäiviä, joita kutsun tyhmä-ruma-ja-lihava -päiviksi. Näen tulevaisuudessa kuitenkin pienen valonpilkahduksen ja toisinaan ajattelen tulevia tapahtumia jopa pieni virne naamallani. Odotan mahdollista muuttoa uuteen kaupunkiin, ja elämänmuutosta, joka siitä voisi parhaimmillaan seurata. Jos olen oikein onnekas, voin saada uusia ystäviä. Olisi myös mahtavaa päästä jatkamaan opintoja, tai no, jatkamisesta en voi puhua, sillä suunnitelmissani on alan vaihdos kulttuurialalta sosiaalialalle. Pärjäänköhän? Pieni pää on täynnä suuria kysymyksiä - aiheellisia ja turhia.

Toivottavasti kohta jo helpottaa.. Jos saisi edes aikaiseksi hakea nuihin kouluihin. Pikkuhiljaa, yksi asia kerrallaan. Ukko lähtee tänään juhlimaan kaverinsa syntymäpäiviä, mutta tämä akka taitaa jäädä kotiin. En saa juhlatuulesta kiinni.

Paljon päänvaivaa opiskelupaikoista

Ah, tätä stressin määrää. Tulevaisuutta ja kaksoistutkinnon jälkeistä elämää ajatellessa vatsanpohjaa nipistelee.

Monille tuntuu olevan päivänselvää, että mihin sitä seuraavaksi lähdetään: mitä opiskellaan ja missä. Minulle se ei ole koskaan ollut lainkaan selkeää. Ysiluokalla piti hakea johonkin, enkä tiennyt yhtään mikä minua kiinnostaisi. Niimpä hain Tornion ammattiopisto Lappialle opiskelemaan kuvallista ilmaisua. Kuvataide oli yksi ainoista asioista joka minua peruskoulussa kiinnosti, joten miksipäs ei. Sekin oli kuitenkin sellainen "noh, opiskelen tätä lähimmäksi mieluisaa alaa sen aikaa, kunnes keksin mitä oikeasti tahdon tehdä" -vaihtoehto.

    2008-2009

Tässä sitä nyt pällistellään neljä vuotta myöhemmin, enkä vieläkään tiedä mistään mitään. Tyydyn taas siihen vaihtoehtoon mikä on lähimpänä sitä, mikä minut tekee onnelliseksi. Olen ajatellut ammattikorkeakoulua ja sosionomiopintoja, joissa erikoistuisin varhaiskasvatukseen. Toisinsanoen valmistuisin lastentarhanopettajaksi. Sinänsä ajatus miellyttää, sillä olen ollut työharjoittelussa päiväkodissa, sekä lasten kulttuurikeskus Sarjiksella, ja pidin molemmista paikoista hurjasti. Ihanteellinen olisi juuri työpaikka, jossa molemmat rakastamani asiat voitaisiin yhdistää - taide ja lapset. Tavalliset päiväkoditkin ovat kyllä mukavia. :-)

Ala on siis tiedossa, mutta todellinen murheenkryyni onkin kysymys: missä? Nimenomaan, missä ihmeessä opiskelisin? Mihin kaupunkiin? Kysymys ei olekaan niin yksinkertainen, sillä en halua ajatella vain itseäni. Toisaalta haluan ajatella juurikin itseäni, sillä minulle ei ole niinkään väliä, että missä olen, kunhan Ukko on kanssani samassa kaupungissa. Ja Luntti myös. Nämä asiat ovat kuitenkin vaikeita, sillä meillä molemmilla on suunnitelmat vielä ihan auki. Minulla ja Ukolla siis, Luntti on jo varsin tyytyväinen omaan elämäänsä.

Sosionomiksi voin opiskella jopa kotikaupungissani, Kemissä, mutta muita vaihtoehtoja ovat:

○ Seinäjoki
○ Jyväskylä
○ Vaasa
○ Kajaani
○ Kokkola
○ Lahti
○ Helsinki
○ Oulu
○ Joensuu
○ Pori
○ Rauma

Olen pihalla kuin lumiukko, enkä tiedä lainkaan minne hakisin. Onneksi miettimisaikaa on vielä jäljellä, sillä kevään hakuaika on vasta 5.3.-3.4. 2012.

Bad Sunday.

Päivä alkoi oikein lupaavasti: heräsin aamulla ilman herätyskelloa, ja laitettiin Ukon kanssa sauna lämpenemään. Sen jälkeen kaikki alkoi kuitenkin mennä kurjasti. Suihkussa minulle tuli outo olo. Silmissä sumeni. Hekten päästä kaikki taas selveni, kunnes yhtäkkiä sumeni taas. Otin seinästä tukea ja pysähdyin hetkeksi. Ajattelin, että nyt pitää rauhoittua. Ehkä olin vain noussut ylös liian nopeasti.

Otin suihkun käteeni, ja yritin alkaa pesemään hiuksiani, kunnes yhtäkkiä tunsin, etten jakasanut kannatella suihkua enää pääni yläpuolella, saatika pitää edes käsiäni ylhäällä. Yhtäkkiä jalat pettivät alta, ja romahdin suihkun lattialle ja menetin tajuntani. Havahduin hetkeä myöhemmin Ukon hätääntyneisiin huutoihin. Se oli todella outoa.

Päänvaivaa on aiheuttanut myös tietokoneemme, joka on ilmeisesti sanomassa sopimuksensa irti, ja tänä aamuna Ukko formatoikin koneraukan. Minulla ei ole tällä hetkellä kuvanmuokkausohjelmaa (saatika mitään muutakaan), ja on todella kummallista olla ilman niitä! Sen lisäksi tässä on jokin muukin vika. Tämä sammuilee vähän väliä, eikä aina edes tahdo käynnistyä uudestaan. Tosi kurjaa - varsinkin kun rahaa uusien osien ostamiseen ei tällä hetkellä todellakaan ole.

Kaiken tämän lisäksi Ukkoa on juoksutettu tänään siellä ja täällä korjaamassa ihmisten puhelimia ja tietokoneita, sekä hakemassa ihmisiä lentokentältä. Ongelmia on tuottanut toki myös pikkuautomme, jonka akku on koko ajan lopussa näiden hirmupakkastan vuoksi. Tänäänkin on ollut yli 30 astetta pakkasta. Vielä pitäisi jaksaa käydä kaupassa ostamassa eväitä huomista englannin preliä varten. 

Olen siis kökkinyt koko päivän ihan vain yksikseni, vailla tietokonetta ja iPadia. Telkkaristakaan ei ole tullut mitään muuta kuin uusintoja. Ei mikään miellyttävä sunnuntai. Tästä olisi voinut tehdä ihanan löhöilypäivän, mutta tällä kertaa asenteeni oli hieman väärä. Olisin voinut lukea, rentoutua ja laittaa kasvoilleni vaikka kasvonaamion, mutta sen sijaan olenkin vain stressanut kaikesta mikä on huonosti. 

Höh! No, ainakin opin jotain ja ensi kerralla osaan ehkä ottaa asiat rentoutumisen kannalta.

Ahdistus.

Mun pään sisällä jyllää ja jyskyttää. Ahdistaa niin paljon, että tuntuu kuin pakahtuisin. On ihan epätodellinen olo ja vatsaa kipristelee. Kylmä hiki puskee, ja on äärettömän vaikeaa pukea tätä tunnetta sanoiksi. Tulkoon tästä maailman sekavin teksti - yhtä sekava, kuin minä itsekin tällä hetkellä.

Aina välillä tulee näitä hetkiä, jolloin mietin, etten ole saavuttanut elämässäni yhtikäs yhtään mitään. En ole ottanut riskejä, en elänyt tarpeeksi hetkessä. Jos en tee jotain repäisevää niin halkean! Tekee mieli hyppiä ja riehua ja hajottaa kaikki tavarat, jotka sattuvat osumaan tielleni. Tekee mieli huudattaa musiikkia niin lujalla, että naapurit hermostuvat, ja lähteä pois. Kauas pois. 

Eilen pötköteltiin Ukon kanssa sängyllä ja puhusteltiin elämästä. Tulevaisuudestakin, mutta päätymättä kuitenkaan mihinkään ratkaisuun - yhtään mistään. Epätietoisuus on hirveä olotila. Ja minä olen pelkuri. Niin pelkuri, että oksettaa.

Miettikää, kuinka mahtavaa olisi jättää kaikki taakse, edes hetkeksi, ja vain kadota. Lähteä. Tänään tajusin, että mun pitää itse tehdä päätökseni, eikä vain hiihdellä muiden perässä. Toivon, että saan tänä vuonna edes jotain aikaiseksi, ettei minun tarvitse potea tätä olotilaa enää ensi vuonna. Pelottaa.

Tympeä tiistai.

Tiistait on yleensä ollu mun onnenpäiviä, mutta tämä päivä on kyllä ollut poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Koulupäivä mateli hitaasti, ja meillä oli englanninkokeen tilalta tavallinen tunti, ja tottahan toki se koko "koeaika" hyödynnettiin - toisin sanoen siellä piti istua sitten kaksi ja puoli tuntia horroksessa. 

Kaiken lisäksi oli vielä tosi homssuinen olo. Kaikki tuntu olevan huonosti, korvia myöten.

Englannintunnilla olin omissa maailmoissani.

Koululla oli taas vierailemassa ammattikorkeakoululaisia, jotka opiskelee sairaanhoitajiksi englanninkielisessä koulutuksessa. Ne piti puuduttavan luennon liikkumisesta ja ruokavaliosta. Yhtä niistä näytti jännittävän aika paljon, ja se "sano" jokaisen englanninkielisen sanan jälkeen "öö..", joka alkoi kuulostaa mun päässäni todella häiritsevältä. Loppujen lopuksi en jaksanut keskittyä koko luentoon, ja ainoat asiat mitä kuulin, olivat "öö..öö..öö.."

Luennon ja kuullunymmärtämiskokeen jälkeen myöhästyin ensimmäisestä bussista, ja jouduin hillua koululla vielä ylimääräisen tunnin. Päästyäni vihdoin bussiin ja taaperrettuani pysäkiltä pakkasessa kotiin, mua odotti kotona kissan ripulit tyynyllä ja lattialla. Yäk.

Ilkeä kakkapylly.

Nää pakkasetkin alkavat jo pikkuhiljaa tympiä. Mites ne eiliset -28 astetta? Huh!

Meiän kerrostalon pihalta. Hrrr!

Huomenna ois myös terveystiedonkoe, johon mun pitäis vissiin alottaa lukeminen. Huokaus. Ei kai se auta ko kaivaa taas ne kirjat ja vihkot esille..

Mun tiistai on ihan sukasta. :-( Mites muilla menee?


Ps. Kuten huomaatte, niin nyt on taas kuvia! Ihana Ukko toi eilen kaks paketillista pattereita, jes! 

Yo-stressiä.

Tämä viikko on ollut henkisesti jotenkin äärimmäisen stressaava. En ole lukenut koeviikkoa varten vielä lainkaan, ja ensimmäiset kokeet alkavat jo ylihuomenna. Koe minulla on jokaiselle päivälle (to, pe, ma, ti, ke, to). Olen stressannut valtavasti myös preleistä, sekä tietysti itse ylioppilaskirjoituksista.

Nyt keväällä kirjoitan äidinkielen, terveystiedon sekä pitkän englannin, enkä oikeastaan tiedä, että mikä noissa tarkalleen ottaen niin hirveästi ahdistaa. Tiedän, että äidinkieli sujuu hyvin, sillä tämän jakson aikana minulla on ollut kaksi kurssia yhtä aikaa, ja olemme tehneet paljon harjoituksia essee- ja tekstitaitokoetta varten. Harjoitusta on siis tullut paljon, ja olenkin alustavasti saanut ihan hyviä pisteitä. Osaamiseni on melkolailla keskitasoa, tai hieman keskitasoa korkeammalla. Kaikki käsitteet ja termit nyt ovat vähän hakusessa, mutta pitää yrittää vielä päntätä kunnolla ennen yo-kokeita!

Englantia olen olen ollut aina hyvä kirjoittamaan, ja harjoitusta olenkin saanut mm. kirjoittelemalla belgialaiselle ystävälleni niin usein kuin mahdollista. Minä en osaa kirjoittaa hollantia, ranskaa enkä saksaa, eikä ystäväni ymmärrä suomea, joten englanti ollut aina se ainoa yhteinen kieli. Olen muutenkin aina ollut kiinnostunut englanninkielestä. Arvosanat ovat olleet yleensä ysejä tai kymppejä, ja kirjoitelmatkin sujuvat jo lähes virheettömästi.

Terveystiedossa sen sijaan olen aivan surkea. Liian paljon asiaa käsiteltäväksi. Päätin ensimmäisenä vuonna, että kirjoitan terveystiedon, koska halusin päästä helpolla. Tiesin, että sen voi kirjoittaa käymällä vain kolme kurssia, joka kuulostikin vaivattomalta. Vaan eipä se helppoa ollutkaan - saatika sitten mielenkiintoista. Ensimmäinen kurssi meni aika lailla nukkumalla takapulpetissa. Tästä edellämainitusta kurssista on aikaa jo 3 vuotta. Arvatkaa vaan muistanko enää mitään? Tällä jaksolla käyn läpi 2. kurssia, mutta 3. kurssi minun täytyy opiskella ihan vain itsekseni. Luku-urakka siis ei ainakaan lopu kesken. Se minua ehkä eniten stressaakin. Niin paljon tekemistä ja niin vähän aikaa. Sen lisäksi olen aika laiska opiskelemaan.

Kaiken tämän stressin lisäksi rahahuoletkin painavat kaikkeen tähän kovin väsynyttä Niinaa. Viime viikolla meille jaettiin yo-tutkintolaskut, ja kyllähän tuo tuota mun tyhjillään olevaa tiliä aika lailla rokottaa. Tässä olen otsa kurtussa pähkäillyt, että millä saan kaiken tämän maksettua. Jostain pitäisi taikoa rahaa myös yo-lakkia, sekä mekkoa varten. Haluaisin hienon mekon.

Toivon mukaan asiat järjestyvät, ja selviän kokeista kunnialla. Ja vaikka mikään muu ei olisikaan kunnossa, niin eväät prelejä varten ainakin ovat! Kävin tänään Ukon kanssa ostamassa leipää ja maistuvia juttuja leivän päälle, sekä tietysti viinirypäleitä ja muita herkkuja. Rypäleitä on ainakin pakko olla mukana preleissä ja kirjoituksissa! :-D

Mutta jospa nyt yrittäisin taas hivuttautua pois tästä tietokoneen äärestä, ja mennä pänttäämään kemiaa ja äidinkieltä. Hei vain, ja tsemppiä muillekin tänä keväänä kirjoittaville!

Vuosipäiväilyä.

Oon ollu jo pitkän aikaa hirvee stressipallero, enkä oo osannu oikein nauttia lomastakaan kun koko ajan pitäis olla huolehtimassa jostakin. On tulevat ylioppilaskokeet, työharjoittelut, opinnäytetyöt, seuraavaan opiskelupaikkaan hakeminen, ja omien tulevaisuuden suunnitelmien yhdistäminen tuon minun Ukon kanssa. Mutta mitkä tulevaisuuden suunnitelmat? En oikein tunnu ittekkään tietävän mitä haluan, ja tuntuu että hukun tähän suureen maailmaan, niin tyhmältä ko se kuulostaaki.

Kaiken stressin jälkeen eilinen tuli kyllä tarpeeseen. Meillä oli Ukkelin kans 4. vuosipäivä, ja vietettiin sitä kotiutumalla maalta, ja käymällä syömässä sekä elokuvissa. Elokuvissa pyöri Johnny English - Reborn, ja sen pääsi kattomaan vitosella. Ensimmäinen osa kyseisestä leffasta on tullu jo vuonna 2003, mutten ollu ikinä edes kuullu siitä. Ainoat asiat mihin pystyin aluksi keskittymään oli: "Hei tuossa on Mr. Bean!" ja "MITÄ! Mr. Bean PUHUU!" Mitähän mieltä Rowan Atkinson on siitä että se mielletään usein vaan Mr. Beaniksi? Kaiken kaikkiaan se oli kuitenkin ihan hauska leffa. Kaikista hauskinta oli kuitenkin jonkun meidän takan istuvan tyypin nauru. Se oli varsin tarttuvaa. :-D

Pikku-Ukko ja Pikkuakka vuonna 2009.

Päivä oli vallan ihastuttava, enkä muistakkaan millon oisin viimeks unohtanu kaikki mun murheeni. Kotona meitä odotti vielä Luna ja Supernaturalin 6. tuotantokausi. Voi, Dean (huokaus).♥

On mulla hauska Ukkeli. :-)