Myrsky vesilasissa

Havahduin tänään siihen, että makasin sängyllä itkemässä. En edes tarkallen ottaen ymmärrä miten siihen päädyin, mutta siinä olin ollut jo yli puoli tuntia tekemättä yhtikäs mitään. Olo oli toivoton, voimaton, ahdistunut ja kaikkea muuta siitä välimaastosta. Tunnistin fiiliksen, se oli se sama pirulainen joka kyläili luonani viime vuonnakin näihin samoihin aikoihin. Luin äsken viime vuonna kirjoittamni teksin, ja vaikkei se voimakas ollutkaan, muistan yhtä mitä silloin tunsin, vaikkakin silloin tilanne oli hieman erilainen.

"Yhtäkkiä alkoi ahdistaa. Kaikki tuntui olevan niin pirun hyvin, mutta silti niin kauhean huonosti."

Viime kesänä seurasin vierestä kun kaikki ystävät, kaverit ja tuttavat sai tietää päässeensä opiskelemaan kuka mihinkinpäin Suomea. Ne oli kaikki niin onnellisia ja niillä oli elämä edessä, ne oli jättämässä meidän pienen kotikaupungin ja minut. Ne etsi innoissaan asuntoja tulevasta kotikaupungistaan ja jännitti millaisia uudet opiskelukaverit mahtoivat olla. Olin ihan sekaisin, koska yritin kovasti olla iloinen muiden puolesta, mutta syvällä sisimmässäni mietin vain itseäni ja sitä kuinka mulla ei olisi mitään odotettavaa. Jaksoin seurata tuota rumbaa sivusta tovin, jonka jälkeen romahdin ihan täysin. Mua ahdisti niin, että tuntu ko sisuskalut ois yrittäny pyrkiä ulos. Hirvee humina päässä ja pala kurkussa. Olin hiljaa, lasittuinein silmin ja kyyneleet silmäkulmissa, mutta silti tuntu niinkö oisin sisälläni huutanu kurkku suorana.

Olo oli totaalisen jumittunut ja tunsin luoneeni itselleni vankilan, josta ei ollu pois pääsyä. Yritin selittää Tatulle kuinka huono olo mulla oli, ja koitin keksiä ties mitä pikaratkaisua ongelmaan. Halusin lähteä reilaamaan ja paeta ongelmia maailmalle. Se ei kuitenkaan onnistunu. Olo oli ihan toivoton, enkä muista millon mulla ois menny niin huonosti, olin ihan pohjalla. Myöhemmin saatiin tietää, että Tatu saiki Oulusta opiskelupaikan. Mietittiin, että mitäs nyt, mutta päätös oli kyllä ihan selvä. Olin tosi helpottunu ja hetken aikaa tuntu niinkö kivi ois vierähtäny sydämeltä. Olin niin tyytyväinen, että minäki pääsin eteenpäin, eikä mun tarvinu jäädä Kemiin "yksin".

Kai nää asiat on pyöriny mulla taas viime aikoina päässä.. Jotenkin tajusin, että vaikka meninkin eteenpäin kartalla, oon kuitenkin taas lähtöpisteessä. Oon asunut täällä kohta vuoden, enkä oo vieläkään saanut yhtään kavereita. Toivoin opiskelupaikkaa niin kovasti, koska ajattelin, että siellä on sentään saman ikäisiä ihmisiä kuin minä - ehkä jopa saman henkisiä jos hyvä tuuri käy. Jäin kuitenkin tyhjänpäälle, mutta melko pian sain onneksi töitä. Oon tosi onnellinen tuosta meidän työporukasta, koska kaikki siellä on niin mukavia ihmisiä, mutta oonhan mää huomattavasti nuorempi kuin muut siellä. Töistäkään en siis ole saanut seuraa vapaa-ajaksi. Kai se jotenkin taas iski.. Pääsykokeet meni päin persettä ja hyvin todennäkösesti jään taas ilman opiskelupaikkaa. Pää lyö ihan tyhjää ja mietin taas, että mitäs nyt? Mitä mä nyt teen? Mihin meen? Mulla on niin paljon kysymyksiä joihin en osaa vastata. 

Oon yrittäny niin kovasti tarrata kiinni kaikkiin iloisiin ja onnellisiin asioihin, mutta jotenki ne vaan tuntuu valuvan sormien välistä, enkä saa niistä otetta. Ainoa mikä jää jäljelle on ahdistus ja stressi. Kai tää nyt vaan vie oman aikansa.

Ens kerralla vain ilosia asioita, I promise.