Totuuksia minusta osa 2.

Eilen julkaisin ensimmäisen osan, ja tänään on luvassa tämä toinen, eli viimeinen osa. Nyt kun ajattelin, niin näitä on oikeastaan aika pelottavaa julkaista, koska näillä tavallaan paljastaa melko henkilökohtaisiakin asioita itsestään, mutta sehän tässä tavallaan kai on tarkoituskin. 

Alunperin (vuosia sitten) aloin kirjoittaa (Livejournaliin), koska musta alkoi tuntua, että ongelmat vaan kasaantuu ja seinät kaatuu päälle. Mun oli pakko purkaa ajtuksia johonkin. Pikkuhiljaa, ihan huomaamatta mun kirjoitukset alkoivat muovautua yhä "blogimaisempaan" suuntaan, ja niin syntyi Niina's Diary, jonka nimeen (saatika urliin..) en ole sitten ensinkään tyytyväinen, sillä en oikeastaan ehtinyt miettiä niitä paria minuuttia kauempaa. Jo ensimmäiset postaukset julkaistuani huomasin, että näitä lukeekin muutamat mun tutut ja entiset ystävät, jotka löysivät tämän blogin liityttyäni itse heidän lukijoikseen. Päätin, etten avaudu ongelmistani hirveän paljon, koska en oikeastaan halunnut heidän tietävän niistä. Nyt alan kuitenkin olla taas siinä pisteessä, että on pakko purkautua johonkin, ja tuntuisi typerältä alkaa kirjoittaa taas kahteen eri osoitteeseen. Tästä lähtien aion olla rehellisempi ja raottaa myös elämäni varjopuolta. Hui. Varautukaa tekstitulvaan.

Oon kirjoittanut niin kauan kuin vain suinkin olen osannut. Pienempänä pidin päiväkirjoja, sekä kavereiden kanssa kirjevihkoja. Vihkoissa juoruiltiin kavereiden kanssa pojista ja avauduttiin asioista, joista ei kehdannut puhua ääneen. Löysin pari viikkoa sitten siivoillessani yhden vihkon, jota olin kirjoittanut silloisen ystäväni kanssa noin 9-vuotiaana. Kannessa luki harakanvarpailla "Salaisuusvihko". Luin vihkon läpi, ja huomasin, että mulla on ollut ongelmia ihmisten kanssa puhumisessa jo silloin. Ilmeisesti meillä oli menossa joku pitkä riita, ja ainoa asia jolla pidimme toisiimme yhteyttä, oli vihko. Pitkän ajan jälkeen yritin vihkossa pyytää anteeksi, ja totesin, että on typerää riidellä näin kauan. Miksen voinut sanoa samaa kasvotusten?

Kun sain ala-asteella oman tietokoneen, aloin kirjoitella myös ii2:sen sekä irc-gallerian päiväkirjoihin päivittäin. Myöhemmin ammattikoulussa tutuksi kävi Livejournal, ja se olikin mulle oikea henkireikä. 

Ennen kuin aloitin koulun, niin mun vanhemmat erosivat. En tiedä oliko se jotenkin tosi traumaattista mulle vai mitä, mutta en oikeastaan muista niistä ajoista mitään. En muista ylipäätään juuri mitään ajasta ennen peruskoulun alkua. Mulla on vain muutama hajanainen muistikuva, ja niistäkin useimmat muistan vain siksi, että olen nähnyt valokuva-albumistamme joitain kuvia. Olen ollut 3-vuotiaasta saakka tosi läheinen mun silloisten naapurin tyttöjeni kanssa (jotka ovat mun parhaita ystäviäni yhä edelleen ♥ ). Muistan, että jouduin viettämään niillä tosi paljon aikaa, koska mun vanhemmat riitelivät usein. Mun veli oli silloin vielä niin pieni, että se sai kuitenkin olla kotona. Mun ensimmäinen hammaskin lähti naapurissa. Kaikki oleelliset muistot taitaakin olla sieltä. 

Musta on hassua miten yksinhuoltajat mielletään yleensä äideiksi, mutta itse olen kyllä viettänyt lapsuuteni yksinhuoltajaisän hoivissa veljeni kanssa. Muilla äidit kokkaili herkkuja, kun taas meillä isä leipoi parhaimmat kakut ja kokkasi herkkuruuat. Näin jälkikäteen ajateltuna mua harmittaa, etten osannut arvostaa iskää silloin tarpeeksi. Ei sillä tainnut olla meidän kanssa mitenkään hirveän helppoa. Eikä mullakaan aina ollut helppoa ilman äitiä. Varsinkaan kun näin sitä vain pari kertaa vuodessa, vaikka asuttiin samassa pikkukaupungissa.

Minä ja ämmi (eli mun mummo), ollaan oltu tosi läheisiä ihan mun lapsuudesta saakka. Se on pitänyt meistä huolta ja se on ollut mulle tavallaan äitihahmona, kun olen sellaista tarvinnut. Yläasteikään saakka vietin kaikki kesäni aina Ossauskoskella ämmilässä, ja palasin takaisin vasta kun koulut alkoivat. Pienempänä menin sinne mieluusti, muttta vanhempana harmitti kun joutui olla yli kaksi kuukautta erossa kavereista. Ämmin luona on silti ollut aina hyvä olla. Nykyään pääsen kyläilemään enää harvoin pitkän välimatkan ja hankalien kulkuyhteyksien takia, mutta soitellaan toisillemme vähintään kerran viikossa. :-)

Kuten varmaan edellisestäkin postauksesta kävi ilmi, niin rakastan eläimiä! Kerroin aina nuorempana kaikki mun murheet meidän koiralle, ja voi mitä olisinkaan ollut valmis tekemään, jotta se olisi osannut puhua mulle takaisin. Pienenä mun naapurit kertoi mulle, että jouluyönä puolenyön aikaan eläimet osaavat puhua, ja joka yö harmittelin, kun en koskaan ehtinyt kuulla. :-D Jos meidän kisut osais puhua, niin lohduttaisin kyllä Lunttia ja kysyisin miksi se on niin pelokas. Leeviä taas läksyttäisin Lunttiraukan kiusaamisesta. :-D

Musta ois huippua olla hyvässä kunnossa, mutta mua ärsyttää kun en ihan oikeasti jaksa tehdä asian eteen mitään. Mun elämäntilanteeni takia en pysty oikeastaan salilla edes käymään, mutta on niin paljon asioita, joita voisi tehdä ihan ilman kuntosaliakin. Nuorempana urheilin aika paljonkin, ja olenkin ehtinyt harrastamaan mm. tanssia, kilpavoimistelua sekä aikidoa. Harrastin kilpavoimistelua kahteenkin otteeseen, ja kun treenit olivat parhaimmillaan kuutisen kertaa viikossa, olin itsekin aika hyvässä kunnossa. Kun kuitenkin lopetin harrastuksen rahapulan takia, alkoi painokin kertyä salakavalasti. Sillä tiellä ollaan edelleen. Ois ihanaa löytää taas sellainen palava into jotakin liikunnallista harrastusta kohtaan.

Oon aina ollut hirveän mustasukkainen ihminen, enkä tiedä yhtään mistä se johtuu! Tatustakin olen välillä ihan naurettavan mustis, vaikka ei se ole antanut siihen yhtään aihetta. Todellisuudessa luotan siihen 110 prosenttisesti, mutta mun kiero mieli syöttää mulle vähän ihmeellisiä asioita.

Pienenä olin kova räpättämään puhelimessa, mutta kun tulin vanhemmaksi niin se on ollut vain ahdistavaa. Sydän pamppailee joka kerta kun kuulen puhelimen soivan. Tässä maailmassa on ehkä sellaset 3-4 ihmistä keille voin vastata, mutta en niillekkään aina. Vaikka se ois joku ihan tuttu tai vaikkapa hyvä ystävä, niin silti se on ihan hirveän ahdistavaa. Joskus on hyviä päiviä, joskus huonompia. Usein jätän vastaamatta ja sen jälkeen poden huonoa omatuntoa.

En tiedä haluanko alkaa tätä nyt avaamaan tämän enempää, mutta uskon kyllä joihinkin paranormaaleihin ilmiöihin, esimerkiksi henkiin. Oon onnekas, että pari mun parasta ystävääni uskoo myös, ja niiden kanssa on  tosi jännittävää keskustella näistä asioista tai jopa vaihtaa kokemuksia. No nyt kyllä kuulostan ihan hörhöltä. :-D

Todellakin. Se nyt on kyllä ihan selvä juttu tällaiselle epäsosiaaliselle möllykälle. 

Oon kyllä ihan mahdoton yökukkuja ja aamunukkuja. Aamulla mun aivot ei raksuta ollenkaan ja käyn tosi hitaalla. Aamuisin mun kanssa ei kannata myöskään yrittää kommunikoida, sillä oon ihan hirviän äkänen akka. Oon ollut aina tosi huono heräämään, ja siitä syystä oonkin yllättynyt, että oon jo kolmen viikon ajan jaksanut herätä sen verran hyvissä ajoin, että oon ehtinyt nauttia jopa aamiaista! 

Tästä sais taas kirjoitettua vaikka romaanin, mutta en tiedä oonko vielä(kään) ihan valmis puhumaan tästä asiasta. Viime aikoina oon pyöritellyt tätä aihetta päässäni kovasti, mutta en taida olla ihan valmis vielä jakamaan kokemuksiani julkisesti. Kiusaamisen kohteena olen kuitenkin ollut enemmän ja vähemmän koko peruskoulun ajan.

Luulen, että juurikin tuosta koulukiusaamisesta johtuen poden vielä aikuisiälläkin ihan järkyttävää esiintymiskammoa. Vielä ensimmäisellä ja toisella luokalla rakastin esiintymistä, eikä mulla ollut mitään ongelmaa esiintyä koko luokalle yksin tai kavereiden kanssa. Mulla olikin yksi kaveri kenen kanssa tehtiin aina milloin mitäkin esityksiä ja sitten pyydettiin opettajalta, että saadaanko esittää niitä luokan edessä. Haha.

Ylemmillä luokilla esiintyminen on kuitenkin kiusaamisesta johtuen ollut yhtä tuskaa, ja olenkin yrittänyt välttää niitä keinolla millä hyvänsä. Lukion puhekursseilla olin ihan järkyttävän peloissani, ja menin anelemaan jopa terveydenhoitajalta, että voisiko hän kirjoittaa minulle lapun, ettei minun tarvitsisi esiintyä. Terveydenhoitaja laittoi minut kuitenkin vain keskustelemaan äidinkielenopettajani kanssa, ja loppujen lopuksi jouduin kuitenkin esiintymään. En läpäissyt kurssia, koska mulla oli niin paljon poissaoloja. Olin niin ahdistunut ja jännittynyt, etten nukkunut öitä, ja oksentelin aamulla ennen kouluun lähtöä. Pidin koko kurssin aikana yhden puheen, josta en muista oikeastaan mitään. Muistan vain sen järjettömän kuumotuksen, hikoilun, vapinan, suun kuivumisen, sanojen takeltelun ja muistikatkokset. Hui.

Mietin usein lapsuusaikoja. Olin silloin varmasti onnellisimmillani, eikä näistä nykyisistä murheista ollut tietoakaan. Ois ihanaa olla taas lapsi.♥ Oli ihan parasta juosta ulos ja kiivetä aidan yli leikkimään kavereiden kanssa. Juotiin mehua Disney-mukeista ja leikittiin dinosauruksilla. 

Syvä rakastunut huokaus. Dean on niin ihana, eikä mun ylistyssanavarasto riitä kuvaamaan tätä sarjaa noin niinkun muutenkaan. Mulla harmittaa ihan hirveästi, että 7. tuotantokausikin on yhä katsomatta. Jonain päivänä pitää alkaa taas oikeasti seurata!  

Pöllöt on kertakaikkisen suloisia ja ihania otuksia. Myös niiiden symboliikka kiehtoo mua valtavasti. Jos (ja kun..) joskus otan tatuoinnin tai tatuointeja, niin yksi niistä on ehdottomasti pöllö. Kun menin töihin päiväkotiin, kukaan lapsista ei tunnistanut kuvista pöllöä. Kun lähdin päiväkodista, kaikki lapset tunnistivat pöllön. ;-)

Jotenkin ajatus kaikista roadtripeistä ja muista on aivan ihana ja todella vapauttava, mutta todellisuudessa mulla tulee autossa tosi huono olo jo muutaman minuutin istumisen jälkeen. Mun on pakko saada paikka aina etupenkillä, enkä missään tapauksessa voi pelata tai lukea mitään automatkojen aikana. :-D

Unelmoin aina siitä, että jonain päivänä voin vielä olla se ihminen, joka oikeasti sisimmäsäni olen. Tällä hetkellä en edes itse tunne itseäni, ja sekin vähä mitä tunnen on kaikin puolin epämiellyttävä. Jos joskus pääsen yli sosiaalifobiastani, niin olen todella onnellinen. Toisaalta on ahdistavaa ajatella, jos olenkin tällainen lopun ikääni. Oon luonut itselleni vankilan, joka estää mua elämästä täyttä elämää, ja se on aika kamalaa ymmärtää.

Tykkään tehdä listoja, ja teenkin niitä aina joka asiasta. Edes päiväreissulle ei voi lähteä ellei ole hirveää listaa tavaroista mitkä pitää ottaa mukaan. Lista pitää myös tarkistaa useasti ja siihen pitää merkitä asiat mitkä vuoren varmasti ovat jo pakattuna.. :-D Meillä on myös eteisessä tussitaulu, jossa on mun päivittyvä To Do -lista. Haha.

Silloin kun en voi puhua joistakin asioista kenellekään (tai kun musta vaan tuntuu etten voin puhua niistä), niin kirjoitan ne ylös. Kiroittelen yhä silloin tällöin Livejournaliin, jossa olen tosin piilottanut omat tekstini. Mulla on käytössä myös ihana päiväkirja, ja tosi harvoina hetkinä tartun kynän varteen ja alan rustata. Se on kyllä tosi terapeuttista.

Innostuin nyt näköjään vähän tästä tekstin suoltamisesta, ja ajatuksia tulikin kirjattua ylös paljon suunnitteltua enemmän. Oikeastaan mua kahuhistuttaa nyt jonkin verran, koska oon kuitenkin piilotellut tiettyjä asioita itsestäni jo kauan aikaa, ja nythän se kuva mikä muilla musta on, tulee varmasti muuttumaan. Sydän tykyttäen lopetan tekstin naputtelun ja painan julkaise-nappulaa.. Jos uskallan. Entten tentten, teelikamentten.. *klik*

Translate: And that's who I am (part 2).