Samat kuviot, ennen ja nyt.

Nyt jos milloinkaan, huomaan kuinka alhainen stressinsietokyky mulla on. Oon ollut aiemmin jopa melko innoissani näistä meneillään olevista yhteishauista, mutta nyt kun pitäisikin jo pian lähettää hakemus, niin stressi sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Onneksi minulla on ukko, joka ottaa asioista selvää, ja onneksi en aloittanut täyttelemään hakemusta vasta viimeisenä hakupäivänä puolta tuntia ennen hakuajan päättymistä. En ole saanut vielä lomaketta lähetettyä, sillä koko ajan löytyy joku este tai hidaste tuossa aluksi niin simppeliltä vaikuttavassa lomakkeessa. Itse olen takertunut siihen työkokemus kohtaan.. Edellinen työnantajani ei tehnyt asioita minulle helpoksi, eikä kyseinen yritys (vai pitäisikö sanoa henkilö) sitä tee minulle nytkään. Jokainen ansaitsemani piste on minulle tärkeä, enkä kyllä halua menettää ainuttakaan vain tuon edellisen työpaikkani yhteistyöhaluttomuuden vuoksi.

Kevät 2011.

Kuulin vasta eilen, että kyseisestä yrityksestä saamani työtodistus ei kelpaa AMK:n valintakokeessa, joten minun täytyy alkaa selvittämään asiaa. Purskahdin itkuun saman tien. En kyennyt hoitamaan asiaa vielä eilen, mutta hetki sitten otin puhelimen käteeni, ja näppäilin ruutuun numeron tärisevin kätösin. En soittanut  entiselle esimiehelleni, ja ajatus siitä lohdutti vähän. Soitin firman vaihteeseen, jossa puheluni yhdistettäisiin sille henkilölle, kuka pulmani osaisi parhaiten ratkaista. Yritin tavoitella palkanlaskijaa, mutta kenelle he minut yhdistivätkään? Entiselle esimiehelleni tietenkin. Hän ei kuulostanut järin tyytyväiseltä. Samalla hetkellä kun kuulin hänen äänensä, olin myöskin varma, etten saisi asiaani hoidettua - ainakaan niin nopeasti kuin minun tarvitsisi. Sain osakseni tympääntyneitä huokaisuja ja tiuskimista. Pyysin tietää palkanlaskijan nimeä tai puhelinnumeroa, mutta sain vain vastauksen: "Minä laitan itte sille viestiä", mutta oli se kuultu ennenkin. Se ei takuulla muista hoitaa asiaa. Tein heille myöskin osoitteenmuutoksen jo yli puoli vuotta sitten, ja silti he lähettävät postinsa aina edelliseen osoitteeseeni. Tuskin tulee oikeaan paikkaan tälläkään kertaa, ja se hidastaa prosessia entisestään.

Kesä 2011. Kauas on viime vuodesta tultu, niin ainakin luulin.

En tiedä taas mitään. Tärisyttää, ahdistaa, itkettää. Heidän takiaan olen jo aikaisemmin vierättänyt kyyneleitäni enemmän kuin tarpeeksi, enkä olisi uskonut, että niin käy vieläkin.

Toivottavasti kaikki järjestyy ja pääsen jo eroon tästä kaikesta. Uusi kaupunki, uusi koulupaikka, uusi alku. Toivon niin. Uskon niin.

Kevät 2012

                                  " Sulla on matkalippu toiseen maailmaan - tää mesta ei oo sun kokoses."